Kirjan elinaikaa voi pidentää

Rikhardinkadun kirjaston yhteydessä sijaitsevassa kirjansitomossa tuoksuu liima ja paperi; pensselit, painot, kankaat, langat ovat hienossa järjestyksessä... tuntuu, että olen astunut taide-installaation, jossa ei ole mikään muuttunut vuosiin. Kirjansitoja Pipsa Mavromichalis oikaisee vaikutelmani, aika ei ole pysähtynyt, varsinkin korjausmenetelmissä on hänen sitojan uransa aikana tapahtunut paljon muutoksia.

Pipsa aloitti kaupunginkirjaston kirjansitojana keväällä 1997. Hänellä ei ollut tästä työstä kokemusta eikä alan koulutusta. Hän on valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta tekstiilitaiteilijaksi. Pipsan sisar Irmeli Sinkkonen ehdotti häntä vapautuneelle kirjansitojan paikalle. ”Pipsa kun osaa kaiken...” Silloin kaupunginkirjastossa työskenteli yhdeksän sitojaa ja useimmissa kirjastoissa toimivat lisäksi pienkorjaajat. Nykyään siskokset ovat ainoina jäljellä Helsingin kaupunginkirjaston sitomossa. Pipsa suoritti kirjansitojan iltakurssin työväenopistolla ja sisko perehdytti hänet töihin. Tekstiilialalla harjaantunutta esteettistä silmää, materiaalien tuntemusta, tarkkuutta ja luovuutta tarvitaan myös kirjansitojan työssä. Luovuutta yhä enemmän, koska iso osa kirjoista pitää rakentaa uudelleen. Pipsan mukaan nykyään ei kirjojen korjauksessa voi nojautua mihinkään yleissääntöön, jokaisen kirjan kohdalla pitää keksiä oma ratkaisu. ”Ammattini vaatii kyllä omaa kekseliäisyyttä ja ongelmaratkaisukykyä.” 

- Miten kirjan rakenne on siis muuttunut aiemmasta? 

”Kirjojen rakenne on muuttunut täysin, mikään ei ole niin kun sanotaan vielä 15 vuotta sitten. Sidottu kirja on koottu taitetuista sisäkkäisistä papereista, jotka on ommeltu erikseen nipuiksi ja vielä yhdistetty toisiinsa ompelemalla. Sisus ja esilehdet yhdistettiin harsokankaalla. Esilehdet olivat kaiken lisäksi usein vahvistettu varsinkin isokokoisissa ja painavissa kirjoissa. Selkäosaan lisättiin putkilo tukemaan kiinnitystä kansiin, niin kirjasta saatiin vahva ja kestävä jopa pudotessa. Nyt näitä kestävyyden kannalta tärkeitä työvaiheita ei enää näe, materiaalit ovat heikentyneitä ja työvaiheita on jätetty pois. Nykyiset kirjat ovat enimmäkseen erilaisia versioita liimasidoksista. Karuimmillaan tämän päivän kirja on kasa erillisiä papereita kuumaliimattuna kansiinsa, jotka voivat olla pehmeät tai kovat. Kovakantiset liimasidokset näyttävät sidotuilta, mutta eivät ole nähneetkään lankaa. Voi olla niinkin, että isokokoinen painava sisäosa on kiinnitetty kansiin pelkällä kreppimäisellä paperilla… voi vain arvata mitä tapahtuu, jos kirja sattuu putoamaan tai sen hajoamiseen riittää jopa sen hyllyttäminen pystyasennossa.”

- Mitkä vauriot voi korjata ja mitä ei enää voi tai kannata korjata?

”Melkein kaiken voi korjata, eri asia on kannattaako se, onko kirja osa kokonaisuudesta, eikä sitä ole enää saatavissa kustantajalta jne. Kirja on käyttöesine ja sillä on ikänsä, kun se tulee tiensä päähän, se poistetaan tai lähetetään varastokirjastoon, josta asiakas voi sen tilata. Kun harkitaan korjausta, kannattaa miettiä kirjaa kolmessa osassa: kannet – selkä, esilehdet ja sisus. Jos jokaisessa osa-alueessa on vikaa, on poisto ehkä aiheellinen.

Pienet lapset, kanit, marsut, koirat ja kissat vahingoittavat usein kirjoja niin pahasti, ettei niitä kannata korjata, samoin kastuminen, sillä kirja homehtuu helposti.

Nuottikirjojen liimasidokset ovat ongelmallisia. Nuottikirjat pitää pystyä avaamaan hyvin, korjauksessa joudumme usein rei'ittämään sivut ja sen jälkeen ompelemme ne nipuksi, joka kiinnitetään kansiin. Tämän toimenpiteen jälkeen kirja ei avaudu aivan täydellisesti, varsinkin jos sisämarginaali on kapea nuottien luku vaikeutuu.”

- Asiakkaat tahtovat usein antaa kirjoille ensiavun itse, onko siitä oikeasti apua?

”Kotona ei saisi korjata kirjaston kirjoja. Kaikki irrallinen pitäisi ottaa mukaan, ja varsinkin kastuneet kirjat tuoda mahdollisimman nopeasi kirjastoon. Asiakkaat teippaavat usein kirjoja. Tavallista teippiä emme käytä korjauksissa ollenkaan. Teippaukset pahentavat tilannetta, teippi on irroteltava ja usein se rikkoo paperia ja irrottaa tekstiä sekä väriä kuvista.”

- Voiko kirjojen sivut puhdistaa lioista?

”Lyijykynällä tehdyt alleviivaukset voi kumittaa. Jos kirjan välissä on kuivan leivän, keksin yms. muruja ne voi poistaa kuivaharjaamalla. Tussilla alleviivauksia ei pidä koskaan tehdä, sitä ei saa poistettua ja useimmat tussit menevät paperin läpi toiselle puolelle.

Rasvaa ja muita ruoka- tai juoma -tahroja on usein mahdoton poistaa. Lisäksi ne voivat haista. Lasten kirjojen välissä tuoksuu välillä domino-kekseiltä. Jotkut lapset syövät keksin niin, että keksi avataan, sisus nuollaan pois ja ruskeat piparin osat pannaan pöydän reunalle riviin, niitä sitten napostellaan luettaessa. Kokkikirjoista näkee heti suosituimmat reseptit, sieltä löytyy mausteita, jauhoja, kananmunaa tms. tahroja.”

- Pipsalta löytyy kokonainen luettelo asioista joita on löytynyt kirjojen välistä esim. ohut kultainen ranneketju, kuitteja, valokuvia, rahaa, korvakoru, pääsyliput, kampa…

”Lapsille voisi opettaa ja näyttää esimerkkiä miten kirjaa kuuluu kohdella. Lukiessa  pitää olla puhtaat kädet, eikä syödä/ juoda, lakata kynsiä, maalata tai remontoida samalla.  Kirjaa ei jätetä lojumaan mihin vain. Kirja ei pidä sateesta eikä kylpemisestä. Sivujen kulmien kääntäminen ja paistetut silakat (on löytynyt kirjan välistä) ei käy kirjamerkiksi.”

- Mitä sinulle kirja esineenä merkitsee?

”Eri asioita eri aikoina. Lapsena kirja oli minulle aarre – sisälsi jänniä juttuja, tarinoita ja tietoa. Opin itsekseni lukemaan 4-vuotiaana, luin paljon kaikkea – se tyydytti uteliaisuuttani. Haaveilin, että isäni olisi tiedemies, silloin meillä olisi kokonainen kirjastohuone, hyllyt täynnä jänniä asioita. Hän ei ollut tiedemies, mutta hankki silloin tällöin kirjoja ja oli itsekin lukija. Siihen aikaan sai tilata kauniisti ja oikeaoppisesti sidottuja kirjoja, osa niistä on edelleen käytössä – ne ovat siis kestäviä, lisäksi niissä oli ”kaunista turhuutta”; kultauksia, nahkaa ja sen sellaista.

Nykyisin ajattelen tietysti vieläkin kirjan sisältöä, mutta samalla katson miten se on tehty. Harmittaa nähdä hyvin kaunis kirja, ja samalla huomata, kuinka heikosti tai vääristä materiaaleista se on tehty, kuinka monia työvaiheita on jätetty pois. Joskus voi olla väärin jopa niin oleellinen asia kirjan toiminnan kannalta kuin materiaalien kuitusuunta.

Ymmärrän kyllä asian toisenkin puolen, silti tehdäänpä kirja kuinka pienillä kustannuksilla tahansa, sen pitää kestää useampi kuin yksi lukukerta, hyvä esimerkki vahvasta ”pokkarista” on puhelinluettelo - karttasivut eivät irtoa kuin repimällä.”

- Mainitsit että kirjansitojan ammatti on kuoleva ammatti. Miksi se sinusta ei kiinnostaa nuoria?

”Olen monesti esittelyt työtäni TET-opiskelijoille. Pojat ensin kysyvät, mitä on palkka, ja se on huono. Tytöt saattavat innostua kirjansidonnasta askartelu- ja harrastusmielessä. Tältä ammatilta puuttuu glamour, ja etenemismahdollisuudet ovat aika olemattomat. Työ on myös fyysisesti raskasta. Pyöritämme painavia kirjoja, kuormitus kohdistuu varsinkin ylävartaloon ja käsiin.”

- Korjaamasi kirjat näyttävät usein ihan uusilta. Montako kirjaa viikossa laitat lainauskuntoon?

”Vaikea laskea kappaleita. Vaativat korjaukset vastaavat ajallisesti kahden kirjan korjausta. Vuodessa tavoitteemme on korjata 1500 – 3000 kirjaa. Korjaamisen tekee entistä työläämmäksi monien työvaiheiden puuttuminen ja kehnot materiaalit. Päältä päin saattaa näyttää, että kirjasta on irronnut jokunen sivu tai sisus on revennyt irti, mutta joudumme purkamaan koko kirjan ja rakentamaan sen uudelleen.”

- Kirjansitojan työ näyttää olevan hyvin yksinäinen, sopiiko se luonteellesi?

”En koe työtäni yksinäiseksi, huoneessani käy asioimassa työkavereita, kuuntelen radiota tai äänikirjoja ja hankalaan korjaukseen on mukava keskittyä hiljaisuudessa.”

Teksti ja kuvat: Romana Mázerová