Sanna Isto: Rakas, salaperäinen Suokki

Löysin Suomenlinnan varsinaisesti vasta muutettuani Berliiniin. Totta kai olin käynyt siellä kuten kuka tahansa Helsingissä asuva tekee, retkeillyt ja nauttinut kesäpäivistä. Olin myös käyttänyt siellä jokaisen ulkomaalaisen vieraani. Mutta en ollut koskaan todella ymmärtänyt, minkälainen helmi tuo paikka oli, ennen kuin olin asunut Berliinissä muutaman vuoden.

Berliini on sisämaassa, ja vaikka Spree-joki halkoo kaupunkia ja lukuisia järviäkin löytyy, minä kaipasin merta. Berliinin perspektiivistä katsottuna Suomenlinna onkin lähes uskomaton idylli. Meren ympäröimä pieni saari, kaunis ja erikoinen, ja kuitenkin vain 15 minuutin lauttamatkan päässä ydinkeskustasta. 15 minuuttia! Berliinin mittakaavassa paikka, jonne pääsee vartissa, on nurkan takana. Berliinissä puolen tunnin tai kolmen vartin matkat ovat jokapäiväistä elämää. Onko sitten ihme, että olin äkkiä aivan haltioissani. Suomenlinnassahan oli kaikki, mitä ihminen kaipasi. Meri, taivas ja kalliot. Maalaisidylli ja keskikaupunki.

Tästä alkoivat meidän perheen Suomenlinnan kesät. Olin jo alkanut suunnitella ja kirjoittaa lastenromaania, jonka tapahtumapaikka oli Suomenlinna, ja oli itsestään selvää, että saarta piti nyt päästä tutkimaan. Löysimme Iso-Mustasaarelta asunnon, jota vuokrasimme useina peräkkäisinä kesinä. Meillä oli ihanat naapurit, oma piha ja portin ulkopuolella ihmisvilinä, joka oli kuin Berliinin ostoskaduilla konsanaan. Ihmekös se, että Berliinissä kasvaneet tyttäreni olivat heti kuin kotonaan. He esittivät turisteille ohjelmanumeroita ja myivät ennustuksia 20 sentin kappalehintaan. Ennustukset menivät kuin kuumille kiville, turistit olivat innoissaan pikku ennustajaeukkojen lupauksista. Jos pienelle rullalle käärityssä lapussa luki ”Naurat tänään ihan kippurassa” ennustus kävi toteen saman tien. Tytöt ostivat tienaamillaan rahoilla Siwasta jäätelöä ja kaiken sen jäätelön vastapainoksi me kävelimme, kiipesimme ja uimme.

Missään muualla maailmassa ei olisi ollut niin helppoa houkutella tyttöjä kävelylle. Suokissa me olimme jatkuvasti liikkeellä. Halusin kirjaani varten tietää jokaisen kivenmurikankin paikan ja tutkin ja haravoin saariryhmää ristiin rastiin. Tytöt kuljettivat taskulamppuja mukanaan, mutta vähintään yhtä jännittäviä kuin tunnelit olivat myös kalliot ja meri. Kuvasin tuntitolkulla materiaalia, josta voisin tarkistaa asioita ja paikkoja sitten, kun taas talvella istuisin kirjoituspöytäni ääressä Berliinissä. Suomenlinnan maisemiin sekoittui kaiken aikaa fiktio, jota olin kirjoittamassa. Myös tyttäreni tiesivät, missä oli Metulin talo, missä asui Tyyne, Ama ja Pietari, ja minkälainen paikka oli Bambergin Miekka.

Berliiniin palattuani jatkoin Suomenlinnassa oleskeluani kirjaa kirjoittamalla. Kun oikein pinnistin ja keskityin, olin Suomenlinnassa. Työhuoneeni ikkunan alla saattoi ulvoa letka paloautoja, mutta minä kuulin hiekan rahisevan jalkojeni alla, tunsin tuulen ihollani, näin lokit taivaalla. Maantieteellinen etäisyys paikkaan tuntui oleelliselta. En tiedä, olisinko voinut kirjoittaa tarinaa Suomenlinnassa samanlaisella intensiteetillä. Kaipaus kutoi tekstiin oman lankansa.

Suomenlinna on edelleen minulle yksi rakkaimpia paikkoja maailmassa, ellei kaikkein rakkain. Kun muuta kotia ei Suomessa enää ole, voin aina istuutua Länskärin kalliolle, huokaista syvään ja ajatella: täällä ollaan. Edessä kimaltava meri, yllä kirkuvat linnut ja alla auringon lämmittämä kivi. Se, että minun Suomenlinnani vilisee salaperäistä elämää; että maanalaisten tunnelien mutkiin kätkeytyy kokonainen mystinen maailma, ja että askeleen päässä kalliolla istujasta saattaa pilkistää erikoinen kuononpää, oli pitkään minun ikioma salaisuuteni.

Nyt tuo salaisuus on julkaistu ja siitä voi lukea romaanista nimeltä Maan alaiset.

Sanna Isto

 

 Sanna Isto: Maan alaiset (WSOY, 2016)

Aamuinen valokuva Suomenlinnasta: Kaisa Kuuranne 2016