Kaikkien aikojen pop-vuosi 1966: Huhtikuu

Tasan 50 vuotta sitten – vuonna 1966 – populaarimusiikissa oli käynnissä ennenkuulumattoman rikas ja mielikuvituksellinen kausi. Vaikutteita imettiin kaikkialta ja musiikki muutti muotoaan jatkuvasti. Kokeilut eivät onneksi jääneet vain underground-ilmiöiksi, vaan musiikin koko kirjo heijastui myyntilistoilla. Musiikkia ostava yleisö arvosti edistyksellistä asennetta ja vaati sitä omilta suosikeiltaan. Albumista tuli vuoden 1966 aikana itsenäinen taidemuoto ja populaarimusiikkiin alettiin suhtautua vakavammin kuin ennen. The Rolling Stones julkaisi huhtikuussa siihen asti kunnianhimoisimman albuminsa Aftermath.

The Rolling Stones : Aftermath

Julkaistu: 15. huhtikuuta 1966 (Decca)
Äänitetty: 3-8 joulukuuta 1965 ja 6-9 maaliskuuta 1966
Tuottaja: Andrew Loog Oldham
  

“What a drag it is getting old”

Mick Jaggerin yksinäinen ääni ja hiljaisuudesta nopeasti voimistuvat kitarat. Musiikki imaisee kuulijan mukaansa kuin laulun kertojan verenkiertoon imeytyvä valium. Alkava tarina on armoton, mutta arkinen. Se kertoo kotiaskareisiin ja kokkaamiseen kyllästyneestä ikääntyvästä kotiäidistä, joka rauhoittaa ahdistustaan diatsepaameilla – pienillä keltaisilla pillereillä. Laulu käsittelee folk-laulumaisesti äidin neljää ongelmaa: nykypäivän lapsia, rasittavia kotitöitä, tunteettomia aviomiehiä ja lopulta kaikkien traagisinta eli itse elämää. Äiti on kyllästynyt tavoittelemaan onnellisuutta, jota tuputetaan naistenlehdistä ja televisiosta. Kitara soi pilkkaavaan sävyyn taustalla ja Jagger samaistuu äidin ahdinkoon harvinaisen voimakkaasti.


Albumin avaus "Mother's Little Helper" oli monelle järkytys. Pop-lauluissa näin arkaluontoisia aiheita oli käsitelty vain harvoin. Tällaista ei myöskään odotettu The Rolling Stonesilta. Mutta Mick Jagger ja Keith Richards olivat kehittyneet lauluntekijöinä kahden viimeisen vuoden aikana valtavin harppauksin. Manageri Andrew Loog Oldhamin piiskaamina parivaljakko yritti jo vuodesta 1964 alkaen väen väkisin säveltää itse. Oldham oli kaukaa viisas ja näki, että vain laulumateriaalin suhteen omavaraisilla laulu-soitinyhtyeillä oli mahdollisuus luoda pitkä ja menestyksekäs ura. Alkuaikojen sävellykset noudattivat amerikkalaisen tyttöpopin tai Motownin kaavaa, jopa liian uskollisesti. Kompuroivan alun jälkeen oikea suunta löytyi vuoden 1965 singlellä ”The Last Time”, joka oli ensimmäinen Iso-Britannian listaykköseksi noussut Jagger-Richards –sävellys. Vuoden 1965 albumi Out of Our Heads sisälsi vielä pääosin cover-versioita amerikkalaisesta soulista, mutta vuonna 1966 yhtye julkaisi vain ja ainoastaan omasta kynästä lähtöisin olevia lauluja.

Riffejä ja realismia

Jagger-Richards olivat löytäneet oman äänensä lauluntekijöinä ja se perustui kahteen nerokkaaseen oivallukseen: riffeihin ja realismiin. ”The Last Time” pohjautui läpi biisin kiertävään kitarariffiin, joka oli laulun ydin ja suosion salaisuus. Yhtyeen seuraava jättimenestys ”(I Can't Get No) Satisfaction” perustui samalla tavalla Richardsin äärimmäisen yksinkertaiseen riffiin. Kitarariffistä tai jostain muusta toistuvasta musiikillisesta koukusta tuli jatkossa Richardsin sävellysten ydin. Toinen oivallus liittyi laulujen aiheisiin. Mick Jagger oli korkeasti koulutettu ja lukenut mies, ja hän oli kyllästynyt pop-sanoitusten romanttiseen latteuteen. Hän halusi kertoa oman sukupolvensa nuorten tyytymättömyydestä ja ahdistuksesta realistisesti ja kaunistelematta. Hän alkoi keskittyä sanoituksissaan negatiivisiin tunteisiin ja elämän varjopuoliin. Jaggerin kehityksessä ”(I Can't Get No) Satisfaction” oli avainasemassa. Laulun suosio todisti, että tyytymättömyydestä ja ahdistuksesta kertova laulukin voi olla jättimenestys.

Vuosi 1966 oli alkanut hienosti yksinäisen hienostotytön hermoromahduksesta kertovalla laululla ”19th Nervous Breakdown”, joka nousi kakkoseksi niin Britanniassa kuin Yhdysvalloissa. Laulusta heijastui väsymys ja tympääntyminen kuluttuvaan kiertuelämään, joka oli jatkunut yhtäjaksoisesti jo kolmisen vuotta. The Beatlesista poiketen The Rolling Stones keikkaili koko ajan armottomasti. Laulut kirjoitettiin yleensä keikkapaikkojen takahuoneissa ja hotelleissa. Välipäivinä hoidettiin levytykset. Andrew Loog Oldhamin vaatimuksesta yhtye levytti nyt Los Angelesin maineikkailla RCA Studiolla, jossa Oldhamin idoli Phil Spector oli aikanaan tehnyt mullistavat levytyksensä. The Rolling Stonesin sessioissa vierailikin usein Spectorin (ja myöhemmin Neil Youngin) hovisovittaja Jack Nitzsche.


Aftermath sekä singlet ”19th Nervous Breakdown” ja “Paint It, Black” oli äänitetty kahdessa erillisessä sessiossa joulukuussa 1965 ja maaliskuussa 1966. Yhtyeellä oli paineita levyn kanssa, sillä vuonna 1966 pelkät singlehitit eivät enää riittäneet. Popyhtyeiltä vaadittiin nyt taiteellisesti kunnianhimoisia albumikokonaisuuksia; The Rolling Stonesin albumit olivat tähän asti olleet nopeasti kokoon kyhättyjä single-julkaisujen oheistuotteita. Oldhamin mielestä yhtyeen seuraavan levyn tulisi olla runsas ja monipuolinen kokonaisuus, jos he halusivat kilpailla The Beatlesin ja The Beach Boysin kanssa. Yhtye päätyikin tekemään poikkeuksellisen pitkän albumin (53 minuuttia), jotta levyn ostaja saisi rahoilleen vastinetta. Huhtikuussa 1966 ilmestynyt Aftermath keräsikin heti kiitosta epätavallisen rakenteensa vuoksi.

Koti-ikävää ja väsymystä

Levyn avainbiisejä on a-puolen päättävä ”Goin' Home”, jonka kesto on yli 11 minuuttia. Laulu on joulukuun sessioissa äänitetty erikoinen bluespohjainen jami, joka alkaa hyvin tavanomaisena bluesina, mutta ei päätykään odotetusti. Jamittelu jatkuu ja jatkuu, ja Jagger tuntuu lopulta menettävän kiinnostuksensa. 7 minuutin kohdalla rytmiryhmä Charlie Watts ja Bill Wyman löytävät uuden vaihteen ja kappale muuttuu rullaavaksi jumitukseksi – nykypäivänä tätä kutsuttaisiin krautrockiksi. Levyn tuottaja Andrew Loog Oldham muistelee kappaleen syntyä muistelmiensa toisesssa osassa 2Stoned:

Neljän minuutin kohdalla tiesin, että meillä oli käsissämme loistava otto. Katsoessani studioon huomasin, että jotain oli vialla. Charlie tuijotti Keithiä, joka yritti välttää katsekontaktia. Bill katsoi Charlieta kasvoillaan ilme ”en tiedä missä mennään”. Käännyin äänittäjä Dave Hassingerin puoleen ja sanoin ”he eivät tiedä miten lopettaa, heillä ei ole lopetusta biisille!”.

Seitsemän minuutin kohdalla elehdin Charlielle, että jatka vaan. Hän nyökkäsi ja laittoi pökköä pesään. Bill lähti bassonsa kanssa mukaan. Keith ja Brian olivat pian juonessa mukana.

Raakilemaisesta laulusta on esitystilanteessa saatu aikaan helmi, jolle ei ollut ennen täydellistä ottoa keksitty edes lopetusta. Rytmiryhmän ammattitaidon kautta pakka pysyy koossa ja tuloksena on popin rajoja rikkova teos. ”Goin’ Homen” kaltaista yli 11 minuutin jamia ei ollut pop-albumeilla ennen kuultu.

”Goin’ Home” kertoo kiertue-elämän raskaudesta ja koti-ikävästä. Matkustamista sivuaa myös ”Flight 505”, joka kertoo mustan huumorin sävyttämän tarinan lento-onnettomuudesta, jonka kertoja menehtyy lopussa. Pianolla soitettu “Satisfaction”–riffi ja ”Get Off of My Cloudista” tuttu rumpukuvio ovat väsyneen raukeita ja pilkallisia viittauksia lauluihin, joiden soittamiseen yhtye oli kiertueillaan jo kyllästynyt. Väsymys ja levontarve ovat levyn keskeisiä teemoja ja näkyvät mm. lauluissa ”Doncha Bother Me”, ”High & Dry” ja ”It’s Not Easy”. Mainitut laulut ovat tyyliltään vahvasti kiinni amerikkalaisessa juurimusiikissa ja ennakoivat Exile on Main St –albumin (1972) sisäistynyttä americanaa.

Pysähtyneisyyden tunnelman saavuttaa kuitenkin ehkä parhaiten ”I Am Waiting”, joka etenee teatraalisesti musiikin ja sanoituksen liittona. Sovitus on hienostunut ja siitä erottuu erityisesti Brian Jonesin soittama dulcimer. Jonesista oli vuoden 1966 aikana muotoutunut eksoottisiin soittimiin erikoistunut multi-instrumentalisti, joka lavensi The Rolling Stonesin sointimaailmaa kokeilevampaan suuntaan. Jonesin rooli Aftermathilla on vahvempi kuin yhdelläkään toisella The Rolling Stones –albumilla. Hän on Jaggerin rinnalla levyn tunnistettavin persoona.

Brian Jonesin dulcimer on keskeisessä roolissa myös levyn upeimmalla kappaleella ”Lady Jane”. Jack Nitzchen cembalo, renessanssiaikaan viittaava melodia ja Jaggerin ääntämys luovat autenttisen kuningatar Elisabet I:n aikaisen tunnelman. Laulun sanoitus on hämmentänyt faneja pitkään, mutta ehkä on turvallisinta sanoa, että se kertoo kuningatar Lady Jane Greystä. ”Lady Jane” ja Aftermath kokonaisuudessaan osoittavat, että Mick Jagger oli kehittynyt tulkitsijana. Rääväsuisuus oli tallella, mutta mukaan oli tullut uusia sävyjä. Hänellä oli kykyä ottaa erilaisia rooleja ja esittää ne vakuuttavasti aksenttia ja laulutapaa muuttamalla renessanssiajan trubaduurista ”High & Dryn” punaniskaan asti. Jagger löysi Aftermathin aikoihin itsestään ylevää ja matalaa kulttuuria yhdistelevän campin. Tähän yhdistyi vielä perinteisiä sukupuolirooleja hämmentävä ja epämääräiseksi jäävä seksuaalisuus: hän käyttäytyi ja puhui naismaisesti ja vältteli maskuliinista uhoa.

Lauluja tytöistä

On erikoista, että Aftermathista kirjoitettaessa kriitikot toistavat mantramaisesti väitteen levyn naisvihamielisyydestä. Tarkemmin kuunneltuna väite vaikuttaa oudolta. Jagger nosti laulujensa aiheiksi tytöt ja naiset, koska aihe oli tuttu ja hänen oli helpompi samaistua tyttöjen maailmaan. ”Stupid Girl” on ilkeä laulu muotien perässä juoksevasta tytöstä, joka on kadottanut todellisuudentajunsa. Bob Dylan oli aiemmin käsitellyt samaa aihetta paljon myrkyllisemmin, mutta The Rolling Stones joutui maineensa takia heti moralistien silmätikuksi. ”Out of Time” on toinen ylimieliseltä kuulostava laulu, jossa kertoja jättää tytön julmalla tavalla. Laulu on kuitenkin mielenkiintoinen, sillä siinä erosta kerrotaan niskanpäällä olevan voimakkaamman osapuolen näkökulmasta - erolauluthan ovat poikkeuksetta keskittyneet jätetyn osapuolen tunteisiin. Mick Jagger kääntää pop-lauluille tyypilliset asetelmat päälaelleen ja jälki on vakuuttavaa.

Sukupuolten välisiä dominanssisuhteita käsittelevä ”Under My Thumb” on Jaggerin tyttölauluista vaikuttavin. Kappaleen rytmi on pehmeä ja keinuva sekä oudolla tavalla hypnoottisen svengaava. Brian Jonesin marimba luo pumpulimaisen maton, jonka päälle Jagger kertoo tarinan dominoivasta tytöstä, joka valtataistelun jälkeen jääkin ”tossun alle”. Kertojamies alistaa siis naisensa ja rauha palautuu. Laulu oli feministien silmissä kuvottava esimerkki popmaailman seksismistä ja naisvihamielisyydestä. He syyttivät Jaggeria fiktiivisen kertojahahmon mielipiteistä, mikä oli klassinen virhe. Amerikkalainen kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Camille Paglia ymmärsi kuitenkin mistä laulussa oli kyse. Vuonna 1969 hän ajautui veriseen riitaan feministien kanssa ”Under My Thumbin” sisällöistä. Paglian mielestä laulu ei ollut pelkästään loistava laulu, vaan taideteos. Hänestä taideteosta tuli tulkita sen omien lähtökohtien kautta, irrallaan tulkitsijan poliittisista agendoista. Paglialle laulun synnyttämä skisma feministien kanssa oli lähtölaukaus hänen omalle uralleen kulttuuriteoreetikkona, joka kulminoitui lopulta hänen länsimaista dekadenssia käsitelleeseen teokseensa Sexual Personae (1990). 

Aftermath ei ole täydellinen levy. Levyllä on paljon kohokohtia, enemmän kuin millään muulla The Rolling Stones –levyllä. Mutta sen runsauteen sisältyy myös keskinkertaisia hetkiä. ”Take It or Leave It” ja ”What To Do” ovat vaisuja ja vanhahtavia merseybeat –lauluja, jotka olisivat toimineet paremmin singlen b-puolina. Chris Farlowen vahvat soul-versiot lauluista ”Out of Time” ja ”Think” ovat The Rolling Stonesin versioita parempia.

Silti epätäydellisyydessään ja keskeneräisyydessään Aftermath on yksi 1960-luvun parhaimmista albumeista. Sen tunnelma pysyy intensiivisenä ja yhtenäisenä alusta loppuun asti. RCA:n studion pehmeään äänimaailmaan ja rikkaaseen soitinkudokseen on helppoa ja rauhoittavaa sulkeutua. Aftermath onnistuu luomaan oman arkitodellisuutta muistuttavan, mutta siitä erillisen maailmansa – kuplan, jonka sisällä on mukava kellua hetken ennen sen puhkeamista.

Levysuosituksia HelMet-kirjastosta näistä linkeistä:

The Rolling Stones: Aftermath - Brittipainos (1966/2002) (CD-levy)
The Rolling Stones: Aftermath - Jenkkipainos (1966/2002) (CD-levy)
The Rolling Stones: Singles Collection - The London Years (2002) (CD-levy)
Chris Farlowe: Handbags and Gladrags - The Immediate Collection (2004) (CD-levy)

Kirjallisuutta näistä linkeistä:

Steve Appleford: Rolling Stones - Tarinat laulujen takana (Readme.fi, 2010)
Philip Norman: Rolling Stones (Jalava, 2003)

Philip Norman: Mick Jagger (Gummerus, 2012)
Keith Richards: Elämä (WSOY, 2010)
Paul Trynka: Brian Jones - The Making of Rolling Stones

Levy ilmestyi Yhdysvalloissa kesäkuussa 1966 brittipainoksesta poikkeavalla kannella ja kappalelistalla. "Mother's Little Helper" oli korvattu viimeisimmällä hitillä "Paint It, Black" ja muutama muukin kappale oli kokonaan poissa. Jenkkipainos on tiiviimpi ja iskeävämpi, mutta siinä on kadotettu alkuperäisen brittipainoksen runsaus ja yltäkylläisyys.

Teksti: Jukka Uotila

**********

Sarjan aiemmat osat:
Maaliskuu 1966 : Psykedelia
Helmikuu 1966 : Naislaulajat
Tammikuu 1966 : Laulaja-lauluntekijät