Kaikkien aikojen pop-vuosi 1966: Toukokuu

Tasan 50 vuotta sitten – vuonna 1966 – populaarimusiikissa oli käynnissä ennenkuulumattoman rikas ja mielikuvituksellinen kausi. Yleisön mielenkiinto alkoi vuoden aikana kohdistua single-hittien sijasta lp-levyihin. Artistien ja tuottajien näkökulmasta lp oli innostava formaatti, sillä se mahdollisti lähes tunnin kestoisten kokonaisuuksien rakentamisen. The Beach Boys julkaisi toukokuussa 1966 lp:n Pet Sounds, jota pidetään edelleen yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista levyistä. 

The Beach Boys : Pet Sounds

Julkaistu: 16. toukokuuta 1966 (Capitol)
Äänitetty: 12. heinäkuuta 1965 - 13. huhtikuuta 1966
Tuottaja: Brian Wilson

Pet Sounds oli The Beach Boysin johtohahmon ja pääasiallisen lauluntekijän Brian Wilsonin ikioma fantasia. Hän oli rakentanut albumin päässään pienintä yksityiskohtaa myöten ja tarvitsi muita vain toteuttamaan visionsa. Tässä häntä auttoivat Los Angelesin parhaat studiomuusikot. Assistenttina oli äänittäjä Chuck Britz, ja laulujen sanoituksissa auttoi brittiläinen mainosmies Tony Asher. Muiden The Beach Boys -jäsenten ääniä tarvittiin vasta kun sävellykset olivat valmiina ja taustat purkissa.

Brian Wilson palvoi tuottaja Phil Spectoria ja piti The Beatlesiä ylivertaisena yhtyeenä. Rubber Soulin innoittamana Brian halusi säveltää yhtenäisen albumikokonaisuuden. The Beach Boys ja levy-yhtiö Capitol suhtautuivat ideaan ynseästi, mutta hänellä oli suunnitelma. Hän osti itselleen työrauhan julkaisemalla nopeasti kyhätyn heppoisen albumin Beach Boys' Party!. Levyltä poimittu single ”Barbara Ann” oli jättimenestys alkuvuodesta 1966, ja The Beach Boys häipyi suosion siivittämänä kiertelemään maailmaa. Brian jäi rauhassa kotiin askartelemaan ”suosikkiääniensä” parissa, ja tuloksena syntyi toukokuun 16. päivänä 1966 ilmestynyt Pet Sounds.

brian_wilson_goat.jpg

Brian Wilson oli vuosien myötä oppinut hyödyntämään studiota instrumenttina - samaan tapaan kuin Phil Spector. Heidän estetiikassaan oli kuitenkin olennaisia eroavaisuuksia. Spector haki studiokaiulla ja valtavalla soitinarsenaalillaan yhtenäistä kokonaispauhua, josta soittimia oli vaikea erottaa toisistaan. Hän käytti levyillään yleensä vahvoja naisääniä, jotka nousivat piikkinä teinihormonia tihkuvan pauhumassan yläpuolelle. Wilson painotti sen sijaan hienovaraista harmoniaa ja sointivärejä. Hänen erikoisuutensa oli yhdistää kaksi eri soitinta ja etsiä näiden yhteissoinnista syntyvää kolmatta ääntä. Hän käytti kaikua säästeliäästi - vasta kun se oli välttämätöntä ja kaikki muut keinot oli käytetty.

Brian Wilson sävelsi ja tuotti levyjä – ei lauluja. Sävellys ja sanoitus olivat hänelle vain osa kokonaisuutta. Äänitystekniset asiat, sointiväri, sovitukselliset seikat ja laulutapa olivat hänelle yhtä tärkeitä. Wilson ymmärsi, että popmusiikki oli luonteeltaan levytysten ja levyjen taidetta. Hänen teoksensa olivat prässätty vinyylille – nuottikuva olisi pystynyt tallentamaan levylle päätyneestä teoksesta vain karkean kehikon.

Wilson kykeni sovituksellisilla ideoillaan liittämään sävellyksen, sanoituksen ja taustan erottomattomaksi kokonaisuudeksi. Laulu “Don't Talk (Put Your Head on My Shoulder)” on aiheeltaan haastava tuokiokuva sanattomasta viestinnästä. Sykähdyttävimmässä kohdassa laskeva basso kuvaa sydämen lyöntejä sylissä olevan ihmisen korvin kuultuna:

Come close, close your eyes and be still
Don't talk, take my hand and listen to my heart beat

Pet Sounds ei ollut tyhjästä syntynyt neronleimaus. The Beach Boysin edeltävillä levyillä oli jo useita kappaleita, jotka olisivat tyylillisesti sopineet Pet Soundsille - The Beach Boys Today! –albumin kakkospuoli on tästä hyvä esimerkki. Pet Soundsista löytyy yhtymäkohtia myös 1950-luvun exoticaan. Exotica oli hyvätuloisille hifi-laitteiden omistajille (usein poikamiehiä) suunnattu tyylilaji, jota julkaistiin 1950-luvun valtavirrasta poiketen lp-muodossa. Martin Denny, Les Baxter ja Arthur Lyman loivat levyillään stereona soivia äänikuvia eksoottisista paikoista kuten Tahiti, Hawaiji tai Andit. Brian Wilson jatkoi perinnettä ja loi Pet Soundsilla exoticaa Kaliforniasta. ”Let's Go Away for Awhile” ja alunperin Bond-tunnariksi kaavailtu “Pet Sounds” ovat Wilsonin fantasiaa Kaliforniasta, jota ei ole koskaan ollut:

Brian Wilson oli Pet Soundsin levyttämisen aikoihin vielä terve, mutta epävarmuus alkoi jo painaa hänen haurasta mieltään. Musiikkiinsa suhteen hän oli edelleen voimakastahtoinen, mutta muussa elämässään ongelmainen. Yksi suurimmista murheista oli arvostuksen puute. The Beach Boysit ja erityisesti Mike Love suhtautuivat Brianin musiikillisiin kokeiluihin nuivasti ja joskus jopa jyrkän kielteisesti. Heidän mielestään yhtye ei olisi saanut erkaantua liikaa yleisöä mielistelevästä ”Fun, Fun, Fun” -tyylistä. Levy-yhtiö oli pitkälti samoilla linjoilla, varsinkin kun Pet Sounds epäonnistui kaupallisesti Yhdysvalloissa. Levy pääsi Billboardin listalla parhaimmillaan ainoastaan sijalle 10. Levy-yhtiö hätääntyi ja julkaisi vain pari kuukautta Pet Soundsin jälkeen Best of The Beach Boys –kokoelman. Tämän Brian Wilson tulkitsi petokseksi ja epäluottamuksen osoitukseksi – 1960-luvulla ainoastaan hiipumassa olevilta yhtyeiltä julkaistiin kokoelmia.

Brian Wilson näytti vielä kyntensä ja julkaisi lokakuussa 1966 ykköseksi nousseen singlen ”Good Vibrations”, jonka äänitykset hän oli aloittanut jo Pet Soundsin sessioissa. Mutta levy-yhtiö Capitol oli ikävä kyllä oikeassa: The Beach Boysin aika hittilistoilla ja maailman eturivin yhtyeiden joukossa oli auttamatta ohi. Brian Wilson aavisteli jo Pet Soundsia nauhoitettaessa, että hänen musiikillisia visioitaan ei ymmärrettäisi. Laulussa "I Just Wasn't Made for These Times" hän käsitteli aihetta suorasanaisesti:

Every time I get the inspiration
To go change things around
No one wants to help me look for places
Where new things might be found

Britanniassa Pet Sounds ja single-lohkaisu "God Only Knows" olivat menestyksiä. Levy onkin nauttinut Euroopassa suurta kulttisuosiota näihin päiviin asti. Osaltaan juuri brittilehdistön innostuksen myötä levystä on tehty virallisesti ”kaikkien aikojen paras albumi”. 1990-luvulla Pet Sounds oli yhtäkkiä nuortenkin musadiggareiden levylautasilla, ja samalla The Beach Boysin vuosien 1966-73 tuotantoa alettiin arvostaa laajemminkin. Arvostus on pehmittänyt Brian Wilsonin epäonnistumisesta pahoittunutta mieltä. Hän on 1990-luvulta alkaen esittänyt konserteissaan Pet Soundsia yhtenä kokonaisuutena alusta loppuun:

Levysuosituksia HelMet-kirjastosta näistä linkeistä:

The Beach Boys: Pet Sounds - 40th Anniversary (1966/2006) (CD-levy + DVD-levy)
The Beach Boys: The Pet Sounds Sessions (1966/1997 (CD-boksi)
Brian Wilson: Pet Sounds live (2002) (CD-levy)
Brian Wilson: Pet Sounds - Live in London (2003) (DVD-levy)

Kirjallisuutta näistä linkeistä:

Peter Ames Carlin: Catch a Wave (Rodale, 2006)
Mark Dillon: Fifty Sides of The Beach Boys (ECW, 2012)
Johnny Morgan: The Beach Boys - America's Band (Sterling, 2015)
Timothy White: The Nearest Faraway Place (MacMillan, 1996)

Teksti: Jukka Uotila

**********

Sarjan aiemmat osat:
Huhtikuu 1966 : The Rolling Stones - Aftermath
Maaliskuu 1966 : Psykedelia
Helmikuu 1966 : Naislaulajat
Tammikuu 1966 : Laulaja-lauluntekijät