Toivoa kirjallisuudesta: Abdirahim "Husu" Husseinin kirjasuositus
Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.
- Abdirahim Hussein, poliitikko, järjestöaktiivi ja radiotoimittaja
- Tuotanto: elämäkerta Minä Husu, suomalialainen ilmestyi syksyllä 2017.
”Nälkävuosi kertoo Suomesta talvella 1867–68. Vaikka kirjan tapahtumista on 200 vuotta, se muistuttaa nyky-Suomessa käytävää puhetta. Kirjassa käydään läpi köyhän ja rikkaan perheen elämää, ja itse samastun enemmän köyhän perheen tilanteeseen. Oma isäni kuoli, kun olin 12-vuotias. Muistan yhden illan 12–13-vuotiaana, kun äiti kertoi, että tänään ei ole ruokaa ja aamulla täytyy vain skarpata, pukeutua ja mennä kouluun. Se oli ensimmäinen kerta, kun äiti uskalsi sanoa ääneen, että nyt ei ole ruokaa. Hän oli aina aikaisemmin keksinyt meille jotain syötävää. Kirja muistutti niistä tunteista, jotka minussa silloin heräsivät. Koulukavereilla oli yllin kyllin sellaista, mitä meillä ei ollut, enkä uskaltanut pelon ja häpeän tunteessa sanoa, että antakaa osa siitä meille. Mitä enemmän kirjaa olen lukenut, sitä enemmän se repii lapsuudessa tulleita haavoja auki.
Kirjan Suomi antaa kuvan kehitysmaasta. Tuolloin Helsinki oli pieni ja porukkaa oli paljon vähemmän. Oli suuret luokkaerot, toiset asuivat kurjissa olosuhteissa ja toisilla riitti ruokaa ja juomaa ja oli varaa käyttää rahaa harrastuksiin. Köyhiä myös käytettiin hyväksi. Ihminen on aina ollut samanlainen. Vaikka puhumme kuinka sivistyneitä ja olemme nyt kouluttautuneita ja asumme hyvinvointivaltiossa, me käyttäydymme vaistonvaraisesti. Kirjan naiskuva Suomessa 200 vuotta sitten ja tämän hetken todellisuus kehitysmaissa on samanlainen. Kirja muistuttaa, miten huono paikka naisille maailma on monessa paikassa tällä hetkellä. Suomessa tasa-arvossa on päästy eteenpäin, mutta olemme vielä kaukana täydellisyydestä. Suomalaisen naisen euro on edelleen 83 senttiä.
Kirja ei muuttanut käsityksiäni Suomen historiasta mutta se muistutti minua siitä uudelleen. Olen käynyt Suomessa perus- ja ammattikoulun. Minulla oli opettaja, joka muistutti, että Suomi ei ole aina ollut tämän näköinen. Hän on pian 90-vuotias, ja hän on näyttänyt kuvia itsestään ja perheestään 50- ja 60-luvulta. Olen osannut samastua kaksikymppisenäkin enemmän seniorisuomalaisiin kuin juniorisuomalaisiin. Löydämme yhtymäkohtia helposti. Molemmat muistavat sota-ajan, ja myös perheen arvo ja suhtautuminen lasten kasvatukseen on samanlainen.
Jos suomalaiset ovat unohtaneet historiaansa, se johtuu näkemykseni mukaan siitä, että toisessa maailmansodassa Suomea painostettiin ja suomalaisten välillä oli sodittu sisällisota. Oli koko ajan ulkoinen uhka, ja suomalaisten piti pelata yhteen. Täällä ei ole käyty kunnolla keskustelua sisällissodan syistä ja pyydetty anteeksi. Niitä tunteita on tukahdutettu ja sivuutettu. Koko ajan joku muu on painanut päälle, eikä ole ehditty kunnolla surra tai puhua niistä tunteista. Haava on edelleen suomalaisten keskuudessa. Tapaamani ihmiset eivät edes halua puhua näistä asioista, kun minä taas olen sitä mieltä, että on parempi avata haavat kunnolla, puhdistaa ja ommella, ja niin ne voivat parantua kunnolla.
Seurasin tapausta, jossa eräs äiti Somaliassa oli lähtenyt neljänsadan kilometrin matkalle Mogadishuun seitsemän lapsen kanssa etsimään lapsille ruokaa. Jo 50 tai 100 kilometrin kuluttua hän menetti ensimmäisen lapsen. Siinä vaiheessa, kun tämä äiti saapui Mogadishuun, hänellä oli enää kaksi lasta, jotka hekin olivat lähellä kuolemaa. Hän joutui hautamaan lapsensa matkan varrelle ja teki kaikkensa pelastaakseen nämä kaksi. Vasta myöhemmin, kun tilanne raukesi ja hänelle löydettiin apua, hän menetti järkensä. Kuinka paljon hän joutui pitämään surua sisällään sen matkan aikana. Minusta tuntuu, että juniorisuomalainen ei välttämättä ymmärrä, mitä kaikkea Suomessa on jouduttu tekemään, että on päästy nykytilanteeseen. Minulle on päivänselvä asia, että arvostan näitä tekoja. Minulle on kunnia-asia maksaa veroja. Koen, että en voi koskaan maksaa takaisin yhteiskunnalle, ja toivon tätä tunnetta muillekin.
Nälkävuosi-kirjassa on minusta selvästi näkökulma myös turvapaikanhakijoihin. Suomalaisten asenteet muuttuivat paljon, kun vuoden 2015 syksystä alkaen maahan tuli 50 000 turvapaikanhakijaa. 20 vuoden aikana tuntemuksia pakolaisista on ollut suuntaan ja toiseen, mutta kun heitä tuli kerralla niin paljon, se aiheutti tunnemyllerrystä kansan keskuudessa. Olin 14–15-vuotias, kun sunnuntaiaamuna minulle tultiin sanomaan, että sinut viedään tänään Europpaan. En tiennyt Suomesta mitään muuta kuin sen, että sen pääkaupunki on Helsinki ja täällä sataa lunta. Jos minulta olisi kysytty 15-vuotiaana, mihin olisin halunnut mennä hakemaan turvapaikkaa, kun oma maa oli tulessa, Englanti, Ruotsi, Kanada, Amerikka ja jopa Venäjä olivat minulle tuttuja, mutta Suomi ei. En ymmärrä puheita, että ihminen valitsee, minne hän lähtee. Hädässä oleva ihminen kaipaa apua ja ymmärrystä ja kuuntelemista. Uskon, että jos kuuntelee hädässä olevaa ihmistä, saa myös tietää, onko hän hädässä vai ei.
Kirjassa on vaikea olla näkemättä yhtymäkohtia tämän päivän Suomeen. Suomi voisi voida tänä päivänä paremmin kuin se nyt voi, mutta kun sitä vertailee maailman muihin maihin, Suomi on aina top 5:ssa tai top 10:ssä melkein kaikilla kriteereillä hyvinvointi- ja demokratia-asioissa. Suomi ja suomalaisuus ovat täynnä toivoa. Suomalaiset osallistuvat aina, kun jossain päin maailmassa tapahtuu jotain ja järjestetään esimerkiksi Nälkäpäivä- tai Nenäpäiväkeräys. Olen itse ollut kerääjänä, ja ihmiset antavat, vaikka heillä on vähän. Inhimillinen suomalainen ei pääse juuri esille julkisuudessa, hänestä ei puhuta juuri missään. Pelossa elävästä ihmisestä kyllä kuullaan: mistä hän ei tykkää ja kenen hän ei halua tulevan tänne. Hän on aika äänekäs. Loppuja 95 prosenttia, jotka ovat ihmisläheisiä ja sympaattisia, pitää tuoda esille vähän enemmän. Olen sanonut toimittajakavereilleni, että saatte vielä synkistellä vähän aikaa, mutta kun alkaa Suomen toinen vuosisata, loppuu kaikki vähättely.
Kirjoitin kirjan Minä Husu, suomalialainen omasta elämästäni, koska Suomessa on keskusteltu paljon, miksi juuri nuoria miehiä on tullut tänne. Minäkin olin nuori mies, kun tulin Suomeen. Kerron kirjassani, miksi minä lähdin ja miksi nuoria miehiä lähetetään pois. En tuntenut ensimmäisten 6–7 vuoden aikana oloani kotoisaksi täällä enkä edes halunnut, koska ajattelin että kohta rauha tulee ja palaan kotiin. Vuonna 2001 tai 2002 veljelleni tapahtui täällä jotain. Hänen jaloistaan meni tunto, eikä hän pystynyt kävelemään. Hän oli juuri täyttänyt 18 vuotta. Hän oli sairaalahoidossa kolme viikkoa. Siinä prosessissa rupesin ajattelemaan, että jos tämä olisi tapahtunut Somaliassa tai Keniassa, minulla olisi nyt veli, joka on pyörätuolissa. Veli hoidettiin Turun yliopistollisessa sairaalassa. Kun hän poistui kolmen viikon jälkeen sairaalasta omin jaloin, kysyin lääkäriltä, paljonko hoitoon meni rahaa. Muistaakseni hän sanoi, että yli satatuhatta euroa. Kotona äidille oli tullut alle kolmensadan euron lasku tästä kokonaisuudesta. Silloin ajattelin, mitä olen tehnyt saadakseni tällaista kohtelua. En ole tehnyt mitään, olen tullut tänne ja pyytänyt apua. Siitä päivästä asti tuli sekä kiitollisuus että velvollisuus, että minun täytyy maksaa tämä takaisin. Tänä päivänäkin olen sillä matkalla, että maksan takaisin. Valitettavasti tämä on suurimalle osalle suomalaisista itsestään selvää. Vaikka olin kokenut erilaisia vastoinkäymisiä, tuo teko sairaalassa antoi osviittaa, että tämä järjestelmä välittää sinusta, vaikka tietyt porukat eivät. Tavallaan rakastuin Suomeen vasta 6-7 vuoden jälkeen. Meillä oli pitkä seurusteluaika, ja joka toinen ilta riitelin Suomen kanssa. Rakkaussuhde Suomeen alkoi tuolloin 2001 tai 2002, ja elän edelleen kuherruskuukautta. Kun olen ulkomailla, tulee ikävä kotiin. Koti on siellä missä sydän on, ja sydän on nimenomaan täällä Suomessa ja Helsingissä. Kun puhun Suomesta, puhun kuin mies, joka on juuri rakastunut. Tämä on ollut kotini kaksi kolmasosaa elämästäni ja se on maailman paras maa, jos minulta kysytään. Minua harmittaa edelleen, etten voi puolustaa sitä aseellisesti. Kun sain 29-vuotiaana Suomen kansalaisuuden, olisin halunnut kovasti käydä armeijan. Minulle sanottiin, että olen liian vanha armeijaan. Kasarmilla ihmeteltiin, kuka tämä Mohammed on, joka soittelee tänne, ei tämä näin mene. ’Me soitetaan sinulle jos haluamme sinut tänne, älä soita enää.’”
Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa.
Lue lisää
Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.
Teksti: Iina Soininen