Toivoa kirjallisuudesta: Elina Hirvosen kirjasuositus
Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.
- Elina Hirvonen, kirjailija ja dokumenttielokuvaohjaaja
- Tuotanto: muun muassa romaanit Että hän muistaisi saman (2005), Kauimpana kuolemasta (2010) ja Kun aika loppuu (2015) sekä dokumenttielokuva Kiehumispiste (2017).
- Ajankohtaista: Hirvosen lastenkirja, Prinsessa Rämäpään Talvitaika, ilmestyi syksyllä 2017. Hirvonen kirjoittaa parhaillaan neljättä romaaniaan Punainen Myrsky, joka perustuu Irakista Suomeen muuttaneen Al Taeen perheen elämään, Prinsessa Rämäpään Vessasanat -lastenkirjaa yhdessä omien lastensa kanssa, sekä Helsingin kuntapolitiikkaan perustuvaa poliittista draamasarjaa, jonka ohjaa Juho Kuosmanen.
- Suhteeni kirjastoon: ”Joka kerta kirjastossa käydessäni ajattelen, miten käsittämätöntä on, että tällainen laitos on olemassa. Tajuavatkohan kaikki, että jos kirjastoa ei olisi, pitäisi perustaa miljoona toimikuntaa, jotka pohtisivat, miten kaikki nämä hienot asiat järjestetään läksyhelpeistä kirjastomummoihin ja monikulttuurisuustyöstä yhteisöllisen tilan tarjoamiseen.”
”Niin raskas on rakkaus kertoo Jackie-tytöstä ja hänen isästään Jimistä, joka on päätynyt Beckombergan mielisairaalaan itsemurhayrityksen jälkeen. Kirja on osittain omaelämäkerrallinen. Luin kirjan muutamassa päivässä. Lukukokemus oli niin intensiivinen, että kun sain kirjan loppuun, minusta tuntui, että en pysty palaamaan arkeen.
Rakastan monenlaisia kirjoja. Joitakin kirjoja rakastan, koska ne avaavat jotakin maailmasta. Joitakin rakastan, koska niiden kieli on esteettinen elämys. Jotkut kirjat taas nyrjäyttävät jotakin elämässä ja olemisessa, ja Niin raskas on rakkaus on sellainen kirja.
Minulla oli nuoruudessani oli samanlainen kokemus kuin mistä kirjassa kerrotaan. Kun olin 16–18-vuotias, läheinen ihminen vietti vuosia mielisairaalassa. Lukiessani muistin, mitä on olla nuori tyttö ja viettää aikaa mielisairaalassa, kun kaikki siinä elämänvaiheessa on muutenkin haurasta ja muovautuu. En ollut käynyt läpi tuota ajanjaksoa tai edes ajatellut sitä, ja yhtäkkiä tunnistin kirjasta tuntemuksia, joita oli ollut mahdoton kertoa kenellekään.
Kirjassa rakkaus näyttäytyy todellakin raskaana. Jimin ja Jackien, isän ja lapsen, suhde ei ole tasaveroinen, vaan se kääntyy ylösalaisin: nuori joutuu olemaan vastuullinen, koska muut eivät ole, ja hän joutuu kantamaan pärjäämisen taakkaa tilanteessa, jossa ei ole mahdollista selvitä tuon taakan kantamisesta. Koko kirjan ydin on tässä tilanteessa, jossa nuori joutuu mahdottomaan rooliin. Hän hakee epätoivoisesti isän rakkautta. Rakkauden mahdottomuuden teema tulee esille monella tasolla. Kaikki kirjan henkilöt kaipaavat rakkautta, jota eivät voi saada.
Pidän erityisen paljon Stridsbergin kielestä ja tyylistä. Isot asiat sanotaan pienesti ilman sentimentaalisuutta, joka olisi tuhonnut teoksen. Kirjailija ei selitä eikä tulkitse. Maailma on ilmava, ja lukijalle jää tilaa löytää omia oivalluksia, kulkea, seikkailla ja tutkia. Kieli on välillä unenomaista, ja merkitykset ovat monitulkintaisia.
Beckombergan mielisairaala toi mieleeni Lapinlahden sairaalan. Sitä aikaa mielen sairauksien hoidossa ei enää ole. Lapinlahden tai Kellokosken kaltaiset sairaalat olivat sairastuneille turvapaikkoja. Oli tragedia, että sairaalatoiminta Lapinlahdessa lakkasi. Beckombergassa on samanlainen henki. Sairaalan elämässä on omat lainalaisuutensa, ja ne tekevät ympäristöstä turvallisen ihmisille, joille ulkopuolinen maailma on pelottava. Kirjassa terveiden maailma on suojaton ja pelottava ja sairaalan maailma on turvallinen. Yksi teoksen vahvuuksista on, että kuvatessaan mielisairaalan maailmaa se kuvaa koko maailmaa. Kirjassa on vahva symbolinen ja yhteiskunnallinen taso. Se kuvaa kansankotiin liittyvää utopiaa ja sen kadottamista. Ajatus mielisairaalasta on ajatus kansankodista: kaikilla on jokin tila, joka on turvallinen riippumatta siitä, millainen ihminen on.
Kuljen toisinaan Lapinlahden sairaala-alueen ohi, enkä ole vieläkään päässyt yli sairaalan lakkauttamisesta. Se oli paikka, jota potilaat itse puolustivat, ja siellä oli onnistuttu kehittämään hoitokäytäntöjä, joita potilaat kunnioittivat. Kyse ei ole siitä, onko ihminen sairaalassa vai avohoidossa, vaan onko hoidon lähtökohta se, mitä ihmiset tarvitsevat ja millainen ympäristö on hyvä sairastuneelle. Suomessa mielenterveyspotilaat ovat heitteillä. Se, mitä Suomessa on tapahtunut avohoidon kehittämisen ja parantamisen nimissä, on ollut heitteillejättöä, ja se näkyy jokaisessa raitiovaunussa. Sairauden hoidon tilalle ei ole tullut mitään. Sairaalaympäristöä ei pidä idealisoida: siellä on käytetty pakkovaltaa ja kyseenalaisia hoitokeinoja. En halua nostalgisoida myöskään hoitomenetelmiä. Kaikki hoitokeinot ovat ristiriitaisia silloin, kun ihminen on hauras. Mielisairauden käsittely on mielen ja sen haurauden ja ihmisyyden käsittelyä. Mielen ytimessä on epävakaisuus, sillä rajat eivät ole koskaan selvät ja varmat. Mielen sairauksiin liittyy pelkoa ja stigmoja enemmän kuin mihinkään muuhun. Niistä on vaikea puhua, niihin liittyy häpeää ja ahdistusta ja se näkyy myös poliittisessa päätöksenteossa: mielen sairauksien hoitoa ei juuri lobata. Pelkäämme, että omassa mielessämme on jotain lepattavaa ja sortuvaa.
Nyt vallitsee yksilöllisen pärjäämisen eetos, joka jättää ulos ne kokemukset, joissa ei jaksa yksin. Kaipaisin empatiaan ja kuulemiseen liittyvää ajatusta, että yhteiskunnassa kaikki voivat löytää hyvän paikan. Sitä ei voi jättää kenenkään yksin ratkottavaksi. Meillä voisi olla esimerkiksi yhteisöllisiä kortteleita, joissa asuville on tarjolla riittävää tukea. Sen ei tarvitse olla sairaalamiljöö.
Teoksen antama toivo on minulle henkilökohtaisella tasolla kokemus siitä, että kirja voi avata jotain, joka oli ollut mielen kätköissä. En ollut aikuisena edes ajatellut nuoruuteni aikaa, jolloin vierailin mielisairaalassa. Sairaalassa tutustuin ihmisiin, jotka olivat olleet siellä jo pitkään, ja heistä tuli osa minun yhteisöäni. Oma luokkani ja kaverini alkoivat tuntua vierailta, ja sairaala oli minulle se yhteisö, jonne menin käymään. Laajemmalla tasolla toivo on kirjan luoma katse ihmiseen. Se on tarkka mutta ei julma katse mielen haurauteen. Kirja käsittelee ihmisyyteen kuuluvaa kipua, joka ei ole vääristyneen toiveikas, ei kyyninen, ei makeileva. Toivo on kyvyssä nähdä tarkasti ja levätä näkymässä ajatellen, että tällaista tämä on.
Näen maailmassa enemmän toivoa kuin epätoivoa. Vaikka ihmisellä ja maapallolla on suuria ongelmia ratkottavanaan, millään sukupolvella ei ole ollut parempia mahdollisuuksia ratkoa kriisejä kuin meillä juuri nyt on. Riittää, että huomaa, mistä kaikesta olemme jo tähän mennessä pystyneet selviämään: orjuudesta, kolonialismista ja lapsikuolleisuudesta.”
Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa.
Lue lisää
Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.
Teksti: Iina Soininen
Kuva: Carl Bergman