Toivoa kirjallisuudesta: Eve Hietamiehen kirjasuositus
Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.
- Eve Hietamies, kirjailija
- Tuotanto: lukuisia romaaneja, muun muassa Huomenna on paremmin (1986), Puolinainen (2002), Tarhapäivä (2012)
- Ajankohtaista: Even uusin romaani Hammaskeiju on julkaistu ja Yösyöttö-kirjan pohjalta tehty elokuva on saanut ensi-iltansa syksyllä 2017.
- Suhteeni kirjastoon: ”Oman kodin lisäksi kirjasto on yksi rakkaimpia paikkoja maailmassa.”
”Kun olin aloitteleva kirjailija, ahmaisin tämän kirjan kerralla ja toivoin, että voisin joku päivä itsekin kirjoittaa yhtä vetävästi. Parfyymi on kertomus 1700-luvun Pariisissa elävästä miehestä, jolla on uskomaton hajuaisti. Jos hän haistelee kirkon penkkiä, hän pystyy kertomaan, mitä penkillä istunut ihminen on syönyt. Hän haistaa veden, hän haistaa kiven, hän haistaa lasin. Hän rakentaa päähänsä miljoonien tuoksujen arkistoa ja kehittelee niistä uusia tuoksuja, joita me tavalliset ihmiset eivät kykene edes kuvittelemaan. Päähenkilö itse ei tuoksu miltään. Tämä aiheuttaa hänelle eräänlaisen kriisin, ja hän rakentaa itselleen ihmisen tuoksuisen parfyymin. Hän sekoittaa siihen vähän vanhaa juustoa, vähän kissan kakkaa, makkaraa, multaa. Rakentaa itselleen erilaisia tuoksuja. Yksi tuoksu saa ihmiset säälimään häntä, toinen saa kaikki pitämään häntä kiireisenä ja tehokkaana. Ja silloin, kun hän haluaa olla aivan näkymätön, hän ei laita ollenkaan tuoksua, eivätkä edes koirat havaitse häntä. Läpi kirjan nähdään, miten tuoksut vaikuttavat ihmiseen. Me emme olisi mitään ilman tuoksuja. Erilaisilla parfyymeilla päähenkilö pystyy jopa muuttamaan ihmisten mielikuvaa hänestä itsestään. Sehän on manipulaatiota. Tämä on äärettömän jännä henkilö. Hän oppii parfymöörin oppipoikana parfyyminteon taidon, ja hänestä tulee aivan ylivoimainen. Päähenkilöstä tulee vähitellen sarjamurhaaja. Tämä kampurajalkainen kummajainen kulkee löyhkäävän Pariisin kaduilla, ja yhtäkkiä hän nappaa ohuen hajutuoksun ja lähtee seuraamaan sitä. Lopulta hän näkee nuoren tytön ja tajuaa, että ihana tuoksu tulee tytöstä. Tämä muuttaa tarinan.
Süskind on keksinyt jännittävän ja oivaltavan tavan lähestyä historiaa. Hän hahmottelee mennyttä maailmaa yhden aistin, hajujen kautta. Süskindin kuvaama Pariisi 1700-luvulla lemusi niin, että tämän päivän ihmisen nenä ei kestäisi sitä. Hän kuvailee, miten kuningatar haisi kuin vanha vuohi. Kirjailijana olen aivan äärettömän kateellinen siitä, miten hyvin Süskind onnistuu kuvailussa. Olen itse dialogikirjoittaja, ja osaan kirjoittaa keskustelua. Jos joskus pystyn kuvaamaan jonkun puun tai kissan tai talon tai jonkun ihmisen ulkonäön, niin se on minulle kirjailijana voitto. Kun sitten luen kirjaa, jossa dialogia on hirvittävän vähän mutta jossa kuvaillaan koko ajan asioita, olen vihreä kateudesta.
Päähenkilöä eivät kiinnosta ihmiset lainkaan, ihmiset ovat pelkkää massaa. Hän on kiinnostunut ainoastaan hajuista, joita ihmiset lahjoittavat hänelle. Jo lapsena häntä kiinnostivat vain tuoksut. Kukaan ei pidä hänestä, mutta toisaalta kirjailija koko ajan alleviivaa, ettei hän kaivannutkaan muiden hyväksyntää. Joka ikiselle, johon tämä tyyppi törmää, käy lopulta huonosti. Päähenkilö on totaalisen nero, mutta salaa: vain lukija tietää sen. Tämä rähjäinen ukko, kauhea hirviö, panee lopulta yhden kaupungin sekaisin. Parfyymi ei ole mikään tavallinen sarjamurhaajatarina. Minun mielestäni se lähenee jo taidekirjaa. Kieli ja tarina ja se ajankuva, miten kirjailija sitä kuvaa. Missään nimessä tätä kirjaa ei voi laittaa dekkarihyllyyn, kyllä se on kaunokirjallinen teos. Sanoinko jo, että olen kauhean kateellinen, että joku kykenee näin hienoon romaaniin? Patrick Süskind julkaisi tämän jälkeen kirjan Kyyhkynen, ja siinäkin on loistava idea. On mies, joka elää joka päivä samanlaista elämää, mikään ei muutu. Hän tekee samat asiat joka päivä samaan aikaan, ja se on turvallista. Yhtenä päivänä, kun hän aukaisee ulko-oven, hänen ullakkotasanteellaan on likainen, takkuinen kyyhkynen. Tämä yksi kyyhkynen sekoittaa koko mielen, koska se muuttaa tavallista, siistiä arkea.
Kuuleman mukaan Parfyymin päähenkilön esikuvana on espanjalainen sarjamurhaaja 1800-luvulta. Kirjailija varastaa aivan kaiken. Jos historiassa törmää mielenkiintoiseen tyyppiin, aivan varmasti joku on kirjoittanut siitä kirjan tai käyttänyt sitä esikuvana. Myös omissa kirjoissani teen aika paljon taustatyötä, vaikka ne kertovat tästä päivästä. Kun aikoinaan aloin kirjoittaa, ei ollut Googlea, joutui aina soittamaan. Esimerkiksi kiusasin Itäkeskuksen poliisiasemaa soittelemalla sinne iltaisin ja kyselemällä, muuttuuko hirtetty mies siniseksi, mikä on poliisin kuukausipalkka ja onko poliisin hatussa kokardia - ei siinä ole. Kun kirjoitan lauseen, että valo heijastuu poliisihatun kokardista, niin oli pakko soittaa ja kysyä, että onko teidän hatussa kokardia. Kun Google tuli, asiat helpottuivat. Uusinta kirjaani Hammaskeijua varten istuin aamukahdeksalta Kirurgin sairaalassa leukakirurgin puheilla, ja hän näytti minulle valokuvia kasvoleikkauksista. Se oli aika extreme-kokemus.
Parfyymista on tehty myös elokuvaversio, ja siinä pystytään kuvaamaan aika hyvin, miten ihminen haistaa. Silti minun mielestäni kirja on aina parempi kuin elokuva. En ole törmännyt yhteenkään elokuvaan, joka olisi parempi kuin kirja. Kirjan kanssa on yksin, luo mielikuvan ja näkee maailman omissa silmissä. Elokuva on aina näyttelijän, ohjaajan, leikkaajan ja muun työryhmän näkemys asiasta. Myös oma romaanini Yösyöttö julkaistiin hiljattain elokuvana. Kun näin ensimmäistä kertaa näyttelijä Petteri Summasen marssivan ovesta sisään kirjani päähenkilön Antti Pasasen roolissa, tiesin että nyt Antti oli saanut kasvot. Aloin kirjoittaa kymmenen vuotta sitten miehestä, joka jää yksin vauvan kanssa. Yösyötön lisäksi Antti Pasanen esiintyy myös saman sarjan kirjoissa Tarhapäivä ja Hammaskeiju. Olen nähnyt elokuvan kolme kertaa. Ensimmäisen kerran näin sen silmät kiinni, koska en uskaltanut katsoa sitä. Seuraavan kerran näin sen Apu-lehden järjestämässä lukijoiden elokuvaillassa ja olin niin hermostunut, että vain tuijotin kollegoitani. Minut kutsuttiin myös Varkauteen katsomaan elokuva, ja silloin näin sen oikeastaan ensimmäistä kertaa. Kyllä se oli aika hyvä. Sitä katsoessa vähän itkee, mutta kyllä siinä nauraakin.”
Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa.
Lue lisää
Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.
Teksti: Iina Soininen
Kuva: Jouni Harala / Otava