Toivoa kirjallisuudesta: Jaakko Heinimäen kirjasuositus
Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.
”Miguel de Unamuno oli espanjalainen filosofi ja intellektuelli, Suomessa vähemmän tunnettu mutta manner-Euroopassa keskeinen hahmo. Hän eli vuosina 1864–1936, ja tämä teos julkaistiin vuonna 1931. Törmäsin Pyhän miehen uhriin erikoisella tavalla. Olin teologian opiskelija keväällä 1987, ja opintoihin kuului käytännölliset harjoitukset -niminen opintokokonaisuus. jossa me muun muassa saarnasimme toisillemme. Ennen kuin aloimme pitää puhuttuja saarnoja, meidän piti tehdä yksi saarna kirjallisesti. Kirjoittamani saarnan pohjalla oli evankeliumiteksti Jeesuksen opetuksesta, jonka mukaan kannattaa kulkea kapeaa polkua: se vie elämään eikä leveä, helppo tie. Sain opettajalta kiittävän palautteen. Hän sanoi näkevänsä selvästi, että teksti on syntynyt Unamunon vaikutuksen alaisena: ’Olet varmaan hiljattain lukenut Unamunon kirjan Pyhän miehen uhrin’. En ollut ikinä kuullutkaan siitä, ja Unamuno kuulosti minusta teekkareiden hävyttömältä nimimerkiltä. Ajattelin, että jos saarnani oli kirjoitettu sen vaikutuksen alaisena, olisi varmaan syytä lukea itsekin tuo kirja.
Ajoin fillarilla teologisesta tiedekunnasta Kaivopuiston nurkilta kotiini Lauttasaareen. Pysähdyin matkalla kirjastossa katsomassa, olisiko kirja siellä, ja siellähän se oli. Kirjassa on esipuheineen vain 111 sivua, ja luin sen seisaallaan siellä kirjaston hyllyjen välissä. Tajusin, että jumalauta, minun saarnani mielen maisemahan oli juuri tällainen. Menin kirjan kanssa kotiin, polttelin parvekkeella tupakkaa ja luin sen ensimmäisenä päivänä kolme kertaa. Kesällä ostin oman kappaleen. Olin 22-vuotias, kun löysin tämän kirjan. Olin varmaan jotenkin pikkuvanha – minulla on saman ikäisiä poikia, ja minusta tuntuisi oudolta, jos he innostuisivat Unamunosta.
Toivo on tämän kirjan ydin. Kirjan päähenkilö Don Manuel on epäilyn särkemä pappi, joka ei usko kuolemanjälkeiseen elämään. Hän salaa epäilynsä kaikilta, eikä se voi olla jättämättä jälkiä. Don Manuel on kuvattu surumieliseksi hahmoksi, hänestä tulee mieleen tarina järveen uponneesta kirkosta, jonka kellot kuuluvat vielä. Hänen sisimmässään kuuluu särkyneen kellon ääni. Don Manuel on pappi, joka ei kykene uskomaan kuolemanjälkeiseen elämään, mutta hänen uhrinsa on, että hän panee toisten ihmisten hyvän elämän ja hyvän kuoleman sen edelle. Ihmiset eivät halua kuolla muuten kuin että tämä pappi on pitämässä heitä kädestä kuoleman hetkellä. Don Manuel tajuaa, että jos hän alkaisi julistaa uskontokritiikkiä kuolevien ympärillä, se ei auttaisi ketään.
Kirja on kirjoitettu kirjeen tai päiväkirjan muodossa. Sen kirjoittaja on Ángela-niminen neito, joka näkee Don Manuelin lävitse. Ángelan veli Lázaro on Manuelin hengenheimolainen, moderni järki-ihminen, joka pitää uskonnollisia käsityksiä taikauskona ja nykyaikaan sopimattomana haihatteluna. Veli näkee papin epäilykset ja tunnistaa ne. Manuel saakin Lázaron taisteluparikseen, ja hänestä tulee papin apumies. Kirjassa on salattuja viestejä: papin nimi Manuel tulee heprealaisesta nimestä Immanuel, joka tarkoittaa ’Jumala meidän kanssamme’. Manuelin hahmossa Unamuno väittää, että Jumala näyttäytyy rikkinäisenä pappina. Kirjoittajana on Ángela eli enkeli, viestintuoja, ja papin aisapariksi päätyy Lázaro eli Lasarus, jonka Jeesus herätti kuolleista. Jotain toivoa herättävää on siinä tavassa, jolla Manuel kohtaa ihmisiä ja panee oman persoonansa taka-alalle. Tai kun Ángela kysyy Don Manuelilta silmät kyynelissä: ’Sano nyt, isä Manuel, onko helvettiä olemassa?’ ja pappi vastaa: ’Sinulleko? Ei ole.’ Siinä ei ole henkseleitä paukuttelevaa kaikki pääsevät taivaaseen -juttua, vaan Don Manuel näkee yhden ihmisen. Siihen tiivistyy paljon. Toivoksi riittää pienikin valo pimeyden keskellä.
Kirjan lopussa Ángela pohtii, oliko Don Manuel oikeasti epäuskoinen vai antoiko Jumala hänen luulla, että hän ei usko. Jos hän olisi ollut uskossaan vahva, hänestä olisi ehkä tullut liian kova. Uskossaan kauhean vahvat jyräävät helposti toiset alleen. Don Manuelissa on särö, ja se tekee hänestä ihmisen, jota voi lähestyä ja jonka muut voivat kohdata lämmöllä.
Jouko Turkan Aiheita-kirjassa on juttu, jossa kirjastoon tulee hätääntynyt tyyppi kuin apteekkiin ja huutaa kirjaston virkailijalle: ’Antakaa jotain, äkkiä!’ Pyhän miehen uhri pitäisi olla aina lähellä, jos kirjastoon sattuu tulemaan ihminen, joka tarvitsee äkkiä jotain. Aika vähän on kirjallisuutta, joka olisi täysin toivotonta. On kirjoja, jotka kuvaamalla ihmisiä toivottomissakin tilanteissa saattavat silti olla aika toivorikkaita, vaikka niiden näkymät eivät kovin toiveikkaita olisi. Esimerkiksi Isaac Bashevis Singerin Moskatin suku, joka päättyy juuri ennen kuin antisemitismi nousee kunnolla. Vaikka holokausti on ahdistava asia, ihmisyys senkin keskellä on toivoa herättävää, vaikka sitä ei alleviivaisikaan.
Unamuno itse oli tavallaan koditon vaeltaja ja vallan kyseenalaistaja, joka ei ollut kotonaan oikein missään. Hänet erotettiin poliittisin syin yliopistoviroista. Kun valta vaihtui, hän aina vastusti uutta valtaa ja sai potkut, ja jossain vaiheessa hän oli myös karkotettuna Fuerteventuran saarelle. Elämän traaginen mielekkyys on avaintermi Unamunon ajatteluun.
Espanja on suurten kristillisten mystikoiden kulttuuria. Meillä Suomessa on vähän toisen tyyppinen kansanhurskaus kuin Espanjassa tai Italiassa, joissa on pyhimyskultti. Protestanttinen reformaatio on halunnut siivota pyhimyskulttiin liittyviä lieveilmiöitä kuten pyhäinjäännöksillä käytävää kauppaa. Meillä ei käytetä sanaa mystiikka, mutta mystiikan maailma ei ole luterilaisuudellekaan vierasta. Jos mystiikalla ei tarkoiteta kivihoitoja tai enkeliterapiaa vaan välitöntä kokemusta ja yhteyden saamista, luen evankelis-luterilaisen kirkon sertifioitua virsikirjaa mystiikan opuksena. Suvivirsi on kirkasta luontomystiikkaa, tai Enkeli taivaan -virsi, jossa eläydytään Betlehemin seimelle.
Unamuno avaa meille roomalaiskatolista maailman, ja esimerkiksi Dostojevski kuvaa ortodoksista mielenmaisemaa. Näihin verrattuna luterilaisuus näyttää helposti professorin perustamalta uskonnon haaralta. Ehkä luterilainen kokemus ilmenee taiteissa parhaiten Bachin kantaateissa ja oratorioissa. Myös Sirkka Turkan runojen uskonnollisuudessa on luontevaa suorasukaista luterilaisuutta.”
Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa.
Lue lisää
Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.
Teksti: Iina Soininen
Kuva: Siiri Viinikainen