Toivoa kirjallisuudesta: Matti Röngän kirjasuositus
Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.
”Kunnan jauhot -kirja sijoittuu 30-luvun alkuvuosiin, jolloin Kallen isä Hermanni on sairastunut sekä fyysisesti että mieleltään. Perhe ei selviä ilman kunnalta saatavaa avustusta, kunnan jauhoja. Kun minulta kysyttiin kirjaehdotusta, ajattelin ensin, että ei ole kirjoja, joita lukisin kerta toisensa jälkeen ja jotka toisivat jatkuvasti lohtua. Sitten mietin Päätaloa. Tiedän ympäriltäni ihmisiä, jotka lukevat toistuvasti häntä lohtua tuovana. Valitsin Kunnan jauhot edustavana esimerkkinä, mutta nyt tajuan, että olen ollut itse kirjan Kallen ikäinen, kun olen lukenut kirjaa. Kunnan jauhot on ilmestynyt 1973, ja edellisenä talvena isäni oli sairastunut ja kuollut. Kokemuksia ja tuntemuksia on ollut kirjan kanssa yksi yhteen, vaikka en sitä silloin sillä tavalla ajatellutkaan. Hämmästyin nyt itsekin, kuinka tarkalleen samanlaiseen tilanteeseen kirja on osunut. Meillä oli kaksi veljestä ja työssäkäyvä äiti. Kotimme oli vaatimaton, mutta meillä ei ollut suoraa hätää. Ajattelin, että äidillä on raskasta, ja tunsin velvollisuudekseni elää niin, että äidin ei tarvitse huolehtia minusta. Puberteetti on minulle ihan tuntematon asia, sellaiseen ei ollut varaa.
Kunnan jauhoissa teoksen nimi kertoo vaipumisesta köyhyyteen niin, että joudutaan ottamaan nöyryyttävää apua vastaan. Meillä oli aina sähköt ja radio, eli Kallen puutteellisessa elämässä oli paljon sellaista, johon en voi ihan suoraan samastua, mutta osittain kyllä. Kävin koulua Outokummun yhteiskoulussa, joka oli hirveän kallis. Olen jälkikäteen laskenut, että lukuvuosi maksoi suunnilleen isän kuukausipalkan verran. Se oli hurja satsaus lasten kouluttamiseen. Olin oppikoulun alaluokilla, kun isä kuoli. Muistan katkerana tunteen, kun opettaja sanoi luokan läsnä ollessa, että ’jos Matti teillä on rahasta tiukkaa, ruokamaksujen kanssa voidaan vähän sovitella aikatauluja ja on näitä vapaaoppilaspaikkoja’. Kansakoulussa vähäväkisille oppilaille oli tarjolla kumisaappaita ja vaatteita, ja niitä varten annettiin lappu täytettäväksi. Näytin lappua kotona, ja äiti sanoi, että me ei olla sillä lailla köyhiä. Minulla oli lapsena valkoinen karvalakki, ja kun se jäi pieneksi, se annettiin rajaseudun lapsille keräykseen. Ajattelin, että ai, on vieläkin köyhempiä lapsia. Jokainen meistä tunnistaa epäoikeudenmukaisen kohtelun tai lapsen nöyryyttämisen teemat, olipa oma kokemus pieni tai suuri. Kirjallisuus voi välittää näitä teemoja, ja ne ovat samalla tavalla tunnistettavia Kiinassa, Albaniassa ja meillä.
Elämä Päätalon kuvaamassa Suomessa on köyhää ja ankaraa, mutta toisaalta kielellisesti rikasta. Joskus on ollut vaikea selittää esimerkiksi naiskumppaneille, miksi minä heidän mielestään kiusoittelen lapsia. Lapsellehan annetaan lempinimiä ja sitä juksataan, ja tietenkin koko ajan seurataan millainen lapsen ymmärrys ja leikkihalu on, mutta sehän on huomioon ottamista. Nuorena miehenä annoin tyttöystäväkokelaille luettavaksi Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylän ja Päätalon kirjoja, joissa Vikke Nilo seikkailee. Sillä tavoin ikään kuin testasin, ymmärtävätkö naiskokelaat itäsuomalaisen huumoria.
Minun mielikuvani mukavasta yhdessäolosta ja työnteosta on miesporukka, joka rakentaa yhdessä, ja koko ajan puhutaan. Merkitykset vaihtelevat koko ajan, ja savolaisittain leikittely ja pieni kiusoittelu ja lempinimet kuuluvat asiaan. Päätalo-tutkimus osoittaa, että Kalle ei ollut kovin rehellinen kaikissa tarinoissaan. Minä ajattelen, että itäsuomalaisessa puheenparressa totta kai vähän liioitellaan ja pannaan jotakin parempaan päin. Savolaisen maalaistalon elämä on minulle tuttua, eikä hyppy Päätalon 30-luvun Kainuusta lukiessa ollut kovin suuri. Päätalon huumori ja erotiikka ovat yllättäviä. Voi olla, että varhaisteini-ikäinen Matti on lukenut niitä kohtauksia, joissa on nousevaa erotiikkaa.
Lopetin Iijoki-sarjan lukemisen niihin vaiheisiin, kun Kalle on sodassa ja haavoittuu. Pienenä Kalle on kömpelö, isokokoinen lapsi. Hän oppii kävelemään ja puhumaan hitaasti, hänellä on puhevika ja hän katsoo kieroon ja kokee pilkkaa ja huonommuutta. Mutta hän saa myös onnistumisen elämyksiä: jokin myönteinen sana ainekirjoituksesta tai urheilua olympialaisten innoittamana. Sellaista älyllistä nokkeluutta ja sinnikkyyttä Kalle yrittää. Kallella on ensimmäiset haaveet siitä, että hänestä voisi tulla tarinankertoja. Hän tilaa postitse Mika Waltarin Haluatko kirjailijaksi -teoksen ja hänen ensimmäiset juttunsa julkaistaan lehdissä. Hänellä on ensimmäiset sukupuolikokemukset, armeija, ja sukupuolitauti. On riipaisevaa, kuinka Päätalo kertoo ne kertomukset, joissa hänelle itselleen käy jotain todella noloa. Kalle Päätalo on suomalainen supersankari siinä mielessä, että hän on ärrävikainen ja kieroon katsova ja välillä epäonnistuva, mutta hän on sinnikäs ja hänellä on pyrkimys parempaan. Kunnon miehen tunnusmerkeiksi kutsuttujen arvojen kokoelmaan sisältyy lankeamisia ja heikkouksia, mutta koko ajan on kuitenkin jokin pyrkimys ja yritys parempaan. Jokin siinä vetoaa, kai se on se hyväksytyksi tulemisen suuri tarina.
Näille teemoille on sukua kirjani Eino, jonka päähenkilö on 90-vuotias ja käy läpi viime vuosituhannen arvomaailmaa. Näen tiettyä sukulaisuutta Kalle Päätalon olemuksessa ja Kallessa fiktiivisenä henkilönä, kun olen itse kuvannut isäni sukupolvea, joka on karkeasti ottaen Kallen ikäinen. Siinä on paljon kyvyttömyyttä osoittaa rakkautta muuta kuin tekojen kautta ja kyvyttömyyttä pyytää apua. Parasta rakkauden osoittamista on se, kun parisuhteessa toinen tunnustaa heikkoutensa ja pyytää toiselta ymmärtämystä. Monesti miehinen ominaisuus on, että tehdään tekoja joitten pitäisi osoittaa, että kyllä minä teitä rakastan. Olen omissa kirjoissani puntaroinut miehen elämää, ja kyllä syyllisyys on voimakas tekemisen moottori. Että tekisi edes jotakin oikein ja saisi jotakin aikaan. Miehet ovat huonoja antamaan itselleen anteeksi tai olemaan armeliaita itselleen. Eino-romaanissa on mies, joka kantaa syyllisyyttä siitä, että hän ei ole antanut lähellä oleville hyville asioille arvoa eikä ole kyennyt rakastamaan vaimoaan. Eino purkaa syyllisyyden yrittämiseen tai hiihtämiseen. Ihminen kehittää kaikenlaisia sijaistoimintoja ja hakee tunnetta siitä, että on hyväksytty. Kuinka osaisi olla armelias itselleen ja sanoa, että nyt minulle kävi näin, mutta olenhan silti riittävä?
Kunnan jauhot on surullinen kirja, mutta lukija tietää, että Kallesta tulee kirjailija ja rakennusmestari ja että tarinan on käännyttävä paremmaksi. Toivo on elämän jatkumista ja uskoa siihen, että kyllä ne myrskyt joskus väistyvät. Eihän aina niin käy, mutta toivoa ei ole, jos ei usko, että on parempaa tulossa. Päätalo kirjoittaa räsymattomaisesti: on synkkiä ja kirkkaita sävyjä ja ne vaihtelevat, ja se varmaan palkitsee lukijaa. Iltalukemisena voi lukea siihen saakka, että tulee se valoisa jakso. Niin kuin Aapeli sanoo vapaasti siteeraten: aurinko ryhtyi paistamaan kaikille hyville ihmisille, olisi se paistanut pahoillekin, jos sellaisia olisi. Huumori on selviytymiskeino elämässä. Huumori on toisaalta vitsejä mutta toisaalta tulokulma tarinaan, elämään ja ihmisiin. Siinä on hyväksynnän ja armon piirre. Huumorin kirjoittaminen on vaikeaa. On paljon helpompaa saada ihminen itkemään kuin hyrähtämään mielihyvästä.
Elämä on ankara paikka: se päättyy kuolemaan ja vastoinkäymisiä tulee, mutta huumori auttaa meitä nauttimaan tästä hetkestä ja hyvistä asioista ja suhteuttamaan vastoinkäymisiä. On parempi ajatella, että ihmiset ovat hyviä, muutenhan tässä ei olisi mitään toivoa.”
Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa.
Lue lisää
Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.
Teksti: Iina Soininen
Kuva: Siiri Viinikainen