Toivoa kirjallisuudesta: Rosa Liksomin kirjasuositus
Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.
- Rosa Liksom, kirjailija
- Tuotanto: lukuisia teoksia, muun muassa Yhden yön pysäkki (1985), Kreisland (1996), Maa (2006) ja Hytti nro 6 (2011)
- Ajankohtaista: Liksomin uusin teos Everstinna on ilmestynyt syksyllä 2017.
- Suhteeni kirjastoon: ”Kirjasto on työni kannalta todella tärkeä, ja käytän kirjastoa todella paljon taustatyötä tehdessäni. Kirjastosta löydän myös ne kirjat, joita haluan lukea ilokseni.”
”Sahlberg on Suomen elävistä kirjailijoista numero yksi, aivan käsittämättömän upea kirjailija. Ensimmäinen lukemani Sahlbergin kirja oli Tammilehto. Luin sen purjeveneessä kymmenen vuotta sitten. En tiennyt kirjasta muuta kuin sen, että se oli ollut Finlandia-palkintoehdokkaana aikaisemmin. Se lävisti pääni niin voimakkaasti, että jouduin olemaan lukematta Sahlbergia monta vuotta. Toinen lukemani teos oli Yö nielee päivät, joka kertoo Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten elämästä. Muutama vuosi sitten ilmestynyt Irinan kuolemat oli sekin loistava, ja Amandan maailmat on taas kerran käsittämättömän hyvä kirja. Luin kirjan alun ja mietin, onko tämä tällaista kuvailua loppuun asti. Ensin tulee aika kaunis paikan kuvaus, ja sitten Sahlbergille tyypillinen, niin viiltävä ja yllättävä leikkaus arkipäivän todellisuuteen, että tipahdin tuolilta. Siihen pysähdyin ensimmäisellä kerralla ja jäin miettimään, ja olen vähitellen lukenut kirjan hirveän hitaasti. Halusin nauttia siitä niin paljon, että säästelin sitä ja välillä luin vain muutaman sivun päivässä.
Amandan maailmoissa yksinäinen vanhus tutustuu nuoreen pakolaispoikaan, Samiriin. Heillä on mielenkiintoinen suhde. Pakolaispoika asuu leirillä tai jätemaalla, jonka parakeissa asuu muitakin pakolaisia. Hän on tullut jostain hyvin kaukaa. Amanda taas on asunut koko elämänsä samassa talossa eikä ole koskaan käynyt edes lähikaupungissa. Hän elää pikku piirissään, omassa talossaan ja perunamaallaan. Amandalla on vain yksi naapuri, saman ikäinen mies, eikä hän ole tekemisissä kenenkään muun kanssa. Kun Samir tulee mukaan kuvioihin, Amandan on pakko lähteä pois tutusta ympäristöstä. Etsiessään Samiria Amanda lähtee antropologiselle matkalle lähimpään kaupunkiin, vaikka hän ei ole koskaan aikaisemmin ollut edes junassa. Kirjassa kuvataan hienosti, miten Amanda kokee kaupungin ja sen yön. Samir tavallaan avaa naiselle kokonaan uuden maailman. En näe Amandaa suurena auttajana, uhrautujana tai marttyyrina. Voi olla, että kirjailija on tarkoittanut sitä, mutta minä koin hänet äkkivääräksi tyypiksi. Hän ei ole lempeä eikä kiva, ja hänellä on omat itsekkäät syynsä, miksi on päästänyt pojan sisään.
Mielestäni kirjassa ei käsitellä eri kulttuurien kohtaamista, koska Samirilla ei ole mitään kulttuuria. Hänellä ei ole kieltä, yllään hänellä on keräyslaatikosta löydetyt vaatteet ja hän on kulttuurisesti täysin puhdas, koska hän vain tulee ja menee ja alistuu kaikkeen, mitä Amanda käskee. Kun Amanda käskee peseytymään, Samir peseytyy; kun hän käskee syödä, Samir syö. Minusta kirja kuvaa kulttuurien vastakohtien sijasta yksinäisyyttä, eksistentiaalista kauhua, joka kaikissa on, kun heidät on heitetty maailmaan. Vaikka Amanda on asunut samassa pihapiirissä koko elämänsä, hän on turvaton, yksin ja yhtä pihalla kuin pakolaispoika. Samir, Amanda ja naapurin Johansson ovat kaikki samalla puolella. Poika on yksinäinen ja turvaton, mutta niin ovat Amanda ja Johanssonkin. He kaikki ovat dostojevskiläisiä pieniä ihmisiä, joilla ei välttämättä mene hirveän hyvin ja vaikka menisikin, he elävät yhteiskunnan laidalla. Sekä paha että hyvä ovat kumpikin kaikissa henkilöissä. Pidän loistavana ratkaisuna, että romaanin tapahtumia ei ole sidottu mihinkään tiettyyn aikaan. On pieniä viitteitä, että aika lähellä tätä aikaa eletään, mutta tarina on ikiaikainen, se on tapahtunut aina uudelleen ja uudelleen ja tulee tapahtumaankin.
Sahlbergin tuotannon tuntien hän ei ole toiveikas ihminen. Hän ei näe maailmaa suurena, loistavana tarinana, vaan kaikissa teoksissaan hän pelkää maapallon ja ihmisen puolesta tai on ainakin huolissaan ihmisen kohtalosta maapallolla. Amandan maailmoissakin tulee esille maapallon väistämätön kulkeminen kohti tuhoa, joka voi tapahtua 5 tai 50 miljardin vuoden päästä tai vähän aikaisemmin. Suuressa kuvassa olemme menossa kohti tuhoa, se on väistämätöntä, ja jokainen meistä kuolee. Jokaisen ihmisen tie lähtee kohti kuolemaa heti syntymän hetkellä. Tätä Sahlberg kaikissa kirjoissaan käsittelee: miksi synnymme tänne, miten me elämme elämämme ja miten kohtaamme kuolemamme. Suuri toivo on siinä, että tunnustaa realiteetit. En usko ihmeisiin, jotka yhtäkkiä muuttavat kaiken paremmaksi. Ihmisiä liikuttavat suuret voimat kuten globalisaatio, ihmisen seksuaalisuus ja biologia. Yksi kirjan viesti on, kuinka vähän isossa kuvassa yksi yksilö voi auttaa. Aina voi tehdä jotakin, mutta kuinka vähän se kuitenkin on.
Amanda ei yksittäisenä henkilönä ravistanut minua, vaan minuun teki vaikutuksen kokonaisuus. Jo se on mahtavaa, että päähenkilö on yli kahdeksankymppinen. Vanhat naiset pääsevät harvoin päähenkilöksi. Sahlberg kuvaa hyvin uskottavasti Amandaa, ja olen vakuuttunut, että hänen lähipiirissään on tämänkaltainen henkilö. Tällaista ei vain keksitä huitaisemalla päästä. Kirjailijan tehtävä on hieman samankaltainen kuin näyttelijän. 20-vuotiaan näyttelijän täytyy pystyä jossain näytelmässä esittämään vaikkapa 85-vuotiasta ihmistä. Hän on opetellut, miten mennään 85-vuotiaan nahkoihin, hän käy isoäitinsä luona tutustumassa, viettää aikaa naapurustossa ja rakentaa roolin. Kirjailijalla on sama: jos haluan kirjoittaa 6-vuotiaasta pojasta, teen taustatyön niin, että pystyn samastumaan poikaan. Yritän kirjoittaa uskottavasti, ja lukija päättää, onko se uskottavaa vai ei. Sahlberg on päättänyt, että haluaa eläytyä Amandan maailmaan, ja hän on tehnyt sen hyvin, koska kirja on uskottava. Kirjoitusprosessin aikana syöksymme henkilöhahmomme nahkoihin. Se on hienoa mutta äärimmäisen raskasta. Kun kirjoitin Everstinnaa, pidin yli kuusi vuotta häntä sisälläni. Vaaditaan tietynlainen psyyke, että sitä kestää. Se on kirjailijan työn raskaus ja ihanuus.
Luin pari päivää sitten Sahlbergia ääneen. Hän kirjoittaa rankoista aiheista, mutta hänen kielensä ja asenteensa ovat täysin omaperäiset. Hän käyttää paljon erikoisia mutta kauniita kielikuvia, vaikka käsittelee raskasta aihetta. Tajusin äkkiä, että Everstinnaa kirjoittaessani olen varmaan alitajuisesti yrittänyt oppia Sahlbergilta.”
Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa.
Lue lisää
Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.
Teksti: Iina Soininen
Kuva: Pekka Mustonen