Toivo-kirjoituskilpailun helmet - Aaria Sitomaniemi: Toivoa

Helsingin kaupunginkirjasto järjesti kaikille avoimen kirjoituskilpailun toivon teemalla. Voittajien tekstit julkaistaan Helmet-verkkosivuilla.

Nuorten sarjan toinen sija: Aaria Sitomaniemi, 16, Tervakoski.

Toivoa

“Jos astut tänne vielä jalallasikaan, pidän huolta, että vartijat mädättävät sinut synkimmän tyrmänsä perukoilla!”
Ylva miltein tuhersi itkua kiukusta ja harmista. Torikauppias katsoi häntä vihaisesti ja halveksien, kunnes kääntyi puhumaan Rinnelinnan talon emännälle. Ylva ei ollut taaskaan onnistunut viemään ruokaa. Oliko yksi leipä liikaa pois annettavaksi? Kauppiaalla oli kyllä enemmän kuin tarpeeksi. Satamaan oli purjehtinut ulkomaan merimiehiä mukanaan suuri määrä ruokaa, kangasta ja turkiksia. Miksi se, että Ylva otti yhden leivän, oli niin suuri menetys?

Ylva kiihdytti juoksuun mukulakivitietä pitkin. Hänellä ei ollut kenkiä.

Ylva oli Keihon, entisen kauppiaan tyttö. Tai niin hänen isänsä väitti. Jokainen kylässä supisi siitä, ettei Keiho olisikaan Ylvan isä, vaan jokin niistä oudoista, raavaista rosvoista joita saapui rannikkoseudulle kerran kuunkiertoon. Ylva ei nimittäin näyttänyt isältään pennin vertaa - tytön hiukset olivat vaaleata okraa, hänen kulmansa olivat tummat ja ilmeensä ylpeä. Keiho oli vaalea kuin viljapelto. Ylvan äiti oli kuollut lapsenpäästöön, mutta Ylva ei ollut siitä liiemmin välittänyt. Se oli yleistä ja normaalia.

Keiho istui pirtin ulkorapulla veistellen. Ylva lopetti juoksun ja istui isänsä viereen. Hänen tukkansa oli sekaisin ja polvet ruvilla. Hänen vaattensa olivat ruskeat ja yksinkertaiset. Isä ei voinut enää tehdä töitä.

Kerran metsällä ollessaan karhu hyökkäsi isän kimppuun. Isä selvisi, mutta menetti jalan. Rampana ei pärjännyt taikka saanut töitä. Heitä pidettiin miltein spitaalisina. Ylvaa ällötti. “Satamaan tuli taas outo laiva.”

Isä laski puukkonsa ja puukalikan rapulle ja kohotti katseensa.

“Pysy niistä erossa. He ovat raakalaisia, pakanoita.”
Ylva tuhahti. Hän oli itse asiassa jo käynyt rannassa, ja kuikuillut outoa laivaa puiden varjoista. Laivan keulakuva muistutti hevosta, ja miehet siellä puhuivat outoa muukalaiskieltä, särähtävää ja nopeaa sellaista.
Sitten oli tapahtunut jotain, mitä Ylva ei ollut osannut odottaa. Veneen sisältä nousi nainen, joka oli suurikokoinen ja ylväs. Hänen asussaan oli upeita kultaisia koruja, ja tämän valkeat hiukset oli solmittu taidokkaasti leteille. Ylva muisti hypistelleensä omaa karheaa punaista tukkaansa ja katsoneen naista ihaillen. Mitä nainen teki veneessä?
Sitten Ylvasta kuulosti, että nainen antoi muille käskyjä matalalla, mutta vaativalla äänellä, Miten se oli mahdollista? Kun nainen kääntyi, Ylva näki, että turkisviitan alta näkyi juomasarvi sekä koristeellinen puukko. He olivat siis juuri niitä raakalaisia, sillä kukaan muu ei käyttänyt tuollaisia juomasarvia. Silloin Ylva oli ottanut jalat alleen ja lähtenyt torille. “Miksi he ovat raakalaisia?” hän kysyi. Isä siirsi katseensa kaukaisuuteen.
“Joskus he vain myyvät ja ostavat tavaraa. Mutta joskus he sytyttävät kylät tuleen, hyökkäävät ja vievät kaiken. He vievät naisemme ja lapsemme orjiksi ja uhraavat heitä omille, hulluille jumalilleen.”
“Ei kukaan ole hyökännyt tänne pitkiin aikoihin”, Ylva mutisi uppiniskaisesti. Keiho laski ketensä tytön olkapäälle.
“Ei ole, vielä. Mutta ei sinun siitä tarvitse huolehtia. Hankimme sinulle isompana hyvän miehen, niin ettei sinun tarvitse elää enää kurjuudessa, ja sinua suojellaan raakalaisilta.” Ylva murjotti.

“Saitko mitään ruokaa?”
“En”, Ylva sanoi ykskantaan. Hän oli vihainen itselleen, koska oli jäänyt kiinni. “Juoksehan pyytämään Tienpään muorilta. Hän leipoi eilen leipiä. Ehkä hänellä olisi antaa jotain syötävää vielä kerran.”
Ylva nousi ja totteli mukisematta. Hän lähti jälleen juoksuun pitkin kuoppaista tietä, ja kuunteli tuulen suhinaa puiden latvustoissa.

Viikot kuluivat. Outo laiva oli edelleen satamassa, ja Ylvan oli pakko mennä katsomaan sitä aina välillä. Outo, upea nainen näkyi siellä silloin tällöin, ja Ylvasta tuntui, että tämä oli jokin keiju. Eräänä päivänä Ylva päätti mennä lähemmäs laivaa kuin aikaisemmin. Jokin meren tuoksussa, tuulessa ja mysteerilaivassa veti häntä puoleensa.

Suuri miesjoukko tuli ulos laivasta. He erottuivat kyläläisistä yhtä selkeästi kuin yö ja päivä. Ylva oli tottunut lyhyisiin ja luiseviin aikuisiin, joiden tukka oli vaalea tai ruskea, mutta muukalaiset näyttivät valtavilta. Heidän hiuksensa olivat kiharat, ja miehillä oli paksu parta. Heillä oli turkisviitat ja ihoon pisteltyjä kuvia. Vyöllään jokaisella oli juomasarvi, rasvatusta nahasta tehty rahapussi ja kaulassa suden- tai karhunhampaita, naisilla upeita koruja. Nyt kaikki miehet - Ylva laski kaksi tusinaa - tallustivat raskaine varusteineen kohti kievaria, keskustellen oudolla kielellään.

Laiva oli kiinnitetty laituriin vahvalla köydellä, eikä Ylva tuntenut solmua. Hän paloi halusta koskettaa keulakuvaa... Hän varmisti, ettei ketään näkynyt, ja hiipi laiturin reunalle. Hän kurotti ja kurotti, mutta laiva oli liian kaukana. Ylva nousi varpailleen, ja lopulta tavoitti sileän puupinnan - kunnes yhtäkkiä ilman halkoi mahtava, kumea ääni merkinantotorvesta. Ylva oli pelästyä hengiltä ja menetti tasapainonsa. Tyttö luisui veteen laivan viereen, ja veti vettä henkeensä huolella. Toki hän osasi uida, mutta vesi keuhkoissa sai hänet yskimään holtittomasti.

Vahvat käsivarret tarttuivat häneen ja nostivat hänet ylös vedestä, takaisin turvalliselle laiturille. Ylva yski pitkään ja panikoiden, ja suuri koura löi häntä selkään avittaakseen. Kun Ylva avasi silmänsä, hänen katseensa kohtasi suuren muukalaismiehen. Mies katsoi häntä huolestuneena. Tämä mies oli kyllä myöskin kaikkia muita raakalaisia isompi, ja tämän hiukset ja pitkä parta olivat vaalean okran väriset.

Ylva oli jo juoksemassa pakoon, kun mies ojensi kätensä auttaakseen hänet ylös.
“Oletko kunnossa, pikku susityttö?”
Mies lausui sanat oudosti. Ylva katsoi häntä uhmakkaasti. Hän ei pitänyt siitä, kun ihmiset sanoivat häntä pieneksi. Hän oli ikäisekseen pitkä, jäntevä ja voimakas, monia poikiakin kookkaampi.
“Tietysti. Minä vain tipuin veteen”, Ylva sanoi ylpeästi. Mies katsoi häntä huvittuneena. Miehessä oli jotain tuttua, vaikka samalla Ylva oli varma, ettei ollut nähnyt tätä koskaan aiemmin.
“Mitä sinä yritit tehdä, susityttö?”
“Koskettaa tuota kirottua laivaa”, Ylva vastasi totuudenmukaisesti. Hän käytti vahvaa kieltä, sillä halusi vaikuttaa isolta ja hurjalta.
“Ja tipuit veteen?” Mies sanoi nauraen matalaa naurua.
“Pelästyin torvea”, Ylva mutisi.
“Tule, susityttö”, mies kehotti ja nosti hänet yhtäkkiä ilmaan. Samassa Ylva huomasi istuvansa kummajaislaivan kannella. Köydet narisivat, ja laiva tuntui puhuvan omaa kieltään lempeästi. Muukalaismies katseli Ylvan hämmästyksestä suurentuneita silmiä naureskellen.

“Katso vain. Täällä me elämme”, mies kertoi.
“Kuka sinä olet?” Ylva kysyi terävästi. Tienpään muori kutsui häntä joskus piikkikieleksi, ja se oli tarkoitettu toruksi. Ehkä Ylva ymmärsi miksi...
“Olen Hjallbjörn. Olen päälikkö. Tämä on minun laivani, ja miehet tavernassa ovat minun miehiäni.”
Ylvaa alkoi äkkiä hirvittää. Ehkä isä oli ollut oikeassa. Pian tuo hurja Hjallbjörn sieppaisi hänet ja uhraisi hänet hurjille jumalilleen.
“Isä sanoo, että olette rosvoja ja raakalaisia.”
Hjallbjörn katsoi häntä ihmetellen. Ylvasta miehen nimi ja ulkonäkö olivat kyllä outoja, mutta ei tämä hurjalta pakanalta vaikuttanut.
“Minä en ole. Olen kauppias. Olemme tutkimusmatkalla. Etsimme uutta maata. Elämämme on merellä.”
Hjallbjörn katsoi laivan kylkeen iskeytyviä aaltoja, ja nojasi tottuneesti vastaan laivan keinahdukseen. Ylva horjahti, mutta pysyi pystyssä.
“Mikä sinun nimesi on, susityttö?”
“Ylva”, Ylva vastasi lyhyesti. Miehen ilme muuttui.
“Se on outo nimi näillä main.”
“Niin kai”, Ylva vastasi, muttei keskittynyt. Hän meni katsomaan keulakuvaa ja juoksi sitten peräsimelle ja takaisin. Hjallbjörn raapi partaansa.
“Ylva.”
Ylva pysähtyi.
“Tiedätkö mitä nimesi tarkoittaa?”
“En.”
“Tule.”
Hjallbjörn ojensi suuren kätensä ja johdatti Ylvan laivassa olevan luukun luo. He kiipesivät sisään ja astuivat pimeyteen.

Laivan sisällä oli outo, hämärä maailma. Siellä oli tynnyreitä, arkkuja ja makuupaikkoja, sekä muutama laivaan jäänyt merimies. Mutta yksi asia kiinnitti Ylvan huomion saman tien. Keijukaisnainen istui nurkassa, punoen upeaa lautanauhaa. Tämän hiukset olivat kullanvaaleat, ja jäänsiniset silmät olivat keskittyneet työhön. Hjallbjörn johdatti Ylvaa kohti naista, joka laski nauhan ja katsoi Ylvaa läpitunkevasti.
“Tyttö tippui veteen, noukin hänet sieltä. Hän on kylästä.”
Naisen katse siirtyi nyt Hjallbjörniin. Ylva näki rivin omituisia merkkejä naisen kaulassa. “Miksi toit hänet tänne? Kyläläiset olettivat, että olisimme lähteneet jo ennen toukojuhlaa. Juhannukseen on alle kuunkierto. Jos he kuulevat, että otit susitytön laivaan, olemme vaarassa.”
“Mutta katso häntä”, Hjallbjörn vaati, tarttuen Ylvaa lempeästi hartioista. Sillä hetkellä tyttö olisi toivonut, että hänen kuontalonsa olisi ollut siistimpi. Tukka oli jo kuivunut, mutta näytti rähjäiseltä. Letit olivat auenneet, ja vaatteet valuttivat vettä lattialle.
“Hänen hiuksensa ovat kai punaiset? Tule lähemmäs”, nainen sanoi pehmeällä äänellään, kiinnostustaan salaamatta ja viittoi Ylvaa luokseen. Ylva tunsi olonsa jostain syystä turvalliseksi, ja totteli.
Hän oli pian peukalonmitan päässä keijukaisnaisen kasvoista. Tämän kulmat olivat vaaleammat, mutta silmät niin hätkähdyttävän samanlaiset kuin Ylvalla itsellään, että hän säpsähti.
“Ylva?” Nainen kysyi hiljaa. Ylva nyökkäsi hieman peloissaan. Hjallbjörn laskeutui penkille keijukaisnaisen viereen ja katsoi tyttöä lähempää.

“Onko isäsi Keiho?”
Ylvan silmät laajenivat hämmästyksestä, ja silloin keijukaisnainen kääntyi katsomaan Hjallbjörnia.
“Se on hän.”
“Mikä minä olen, keitä te edes oikeasti olette?” Ylva sanoi nopeasti, tilanteesta hätääntyneenä. Miten muukalaiset tiesivät hänen yksijalkaisen isänsä, pahaisessa mökissä asuvan miehen? Tai hänen, kurjan näpistelijän nimen?
“Minä olen Ranghild. Hjallbjörn on päällikkö, ja minä olen hänen vaimonsa. Me olemme jo vuosia etsineet tytärtämme, jonka jouduimme antamaan köyhille kyläläisille.”
Ylva saattoi ehkä olla nuori, lapsikin, mutta hänkin ymmärsi jotain. Puhuiko keijukaisnainen totta?
“Meidän oli pakko paeta. Se nainen oli viimeisillään kantava, joten hän sopi imettäjäksi. Olemme etsineet sudenpoikastamme siitä lähtien. Ainut pyyntö, minkä teimme oli, että lapsen nimeksi annettaisiin Ylva.”
“Naarassusi”, Hjallbjörn hymähti.

“Ei se voi olla totta”, Ylva keskeytti. Suuret muukalaiset katsoivat häntä onnellisina, mutta tyttö ei voinut hyväksyä kaikkea juuri tapahtunutta.
“Äitini kuoli lapsivuoteeseen kun synnyin. Minulla ei ole sisaruksia, eikä isäni ole koskaan...” “Isäsi varmaankin sanoi sinulle niin”, Ranghild, keijukaisnainen sanoi ymmärtäväisesti, “koska hänen oma lapsensa lähti Valhallaan.”

“Te olette vain raakalaisia. Mitään Valhallaa ei ole!” Ylva huusi niin, että muutkin laivassa olijat säpsähtivät. Aikuiset hymyilivät edelleen.
“Etkö ymmärrä, lapsi?” Ranghild kysyi.
“Me olemme vanhempasi. Otamme sinut takaisin. Sinulla ei ole enää koskaan mistään puutetta. Pääset kanssamme merten yli, kotiin.”

“Minulla on isä.” Ylva sanoi, seisoi tomerasti ja risti kätensä rinnalleen. Ranghild vilkaisi Hjallbjörniä ja nosti lautanauhan penkiltä.
“Ota tämä. Vie se hänelle. Hän tietää, että aika on tullut.”
“Haluan jäädä. En tule joidenkin saastaisten pakanoiden mukaan”, Ylva sanoi ja sylkäisi maahan.

“Rääväsuinen susityttö”, Hjallbjörn nauroi taas ja pörrötti Ylvan sotkuista tukkaa. Se kuitenkin vain lisäsi tytön kiukkua, ja Ylva ryntäsi raivoissaan ulos ruumasta, ylös kannelle, loikkasi laiturille ja lähti pinkomaan kohti kotia vikkelästi kuin jänis. Hjallbjörn ja Ranghild nousivat kannelle ja katsoivat löytyneen tyttärensä menoa huolestunein silmin.

“Isä, isä....” Ylva huusi. Hänen isänsä oli sisällä mökissä, veistäen tällä kertaa päreitä. “Menin muukalaislaivaan, ja siellä oli keijukaisnainen ja hurja päällikkö, Ranghild ja Hjallbjörn, ne sanoivat että olen heidän lapsensa ja että sinun oikea lapsesi on Valhallassa ja että joudun heidän mukaansa ja-”

Ylva pysähtyi, kun näki isänsä kalmankalpeat kasvot. Koko juttu oli siis totta. Keijukaisnainen oli hänen äitinsä, punahiuksinen hurja soturi hänen isänsä.
“Minä kielsin sinua menemästä satamaan, saati sitten laivaan”, isä nyyhkäisi. Ylva ei tiennyt, että kukaan vanhempi ihminen voisi näyttää noin pieneltä ja surkealta.
“Nyt paha meidät perii. Aina olen sinua pitänyt kuin omaani, vaikka sudenpoikanen olitkin. Nyt he sinut vievät ja minä jään tänne.”

“Minä en lähde isä, ei hätää”, Ylva sanoi urhoollisesti ja hymyili varovasti. Ruoka tosin oli taas loppu, eikä Tienpään muori voinut lainata yhtään enempää. Onneksi kesällä luonnostakin sai ruokaa.
Samassa oveen koputettiin, ja isä ehti vain nousta ja siepata puukkonsa esiin. Neljä muukalaista astui pirttiin, ja heidän vanavedessään Hjallbjörn ja Ranghild. Keiho tunnisti heidät, ja tämän hartiat lysähtivät.

“Säästäkää meidät, pyydän. Vaikka emme kuitenkaan ehkä selviä kylmyydestä, olemme yhdessä”, mies aneli ja laski puukon pöydälle. Muukalaiset olivat isää reilusti pidempiä, mutta kukaan heistä ei ollut vihamielisen näköinen.
“Keiho Mietteliäs”, Ranghild sanoi syvällä äänellään,

“Emme sieppaa lastasi. Meillä on ehdotus.”
Hjallbjörn astui selkeämmin näkyville.
“Tulkaa molemmat mukaamme. Osa väestämme voi jäädä tänne, muuttaa torppaanne ja rakentaa sen paremmin. Voimme myöhemmin palata.”
Isä oli hämmästyneen näköinen. Ylva pohti lähinnä isän toista nimeä, jota keijukaisnainen oli käyttänyt.
“Minulla ei ole penniäkään teille.” Keiho vastasi.
“Se ei nyt haittaa. Autamme teidät nälästä ja kurjuudesta, niin kuin sinäkin kerran otit tyttäremme lapsenpäästön jälkeen pyyteettä. Pääsette vielä takaisin.”
Keiho katsoi Ylvaa, ja Ylva häntä. Ylvasta tuntui jännittävältä. Hän muisti suolaisen merituulen, köysien ja maston narinan, laivan keinahduksen, kuulemansa merimieslaulut. Purjehdus oli hänellä verissä.
“Minä en voi lähteä”, Keiho kuitenkin sanoi, osoittaen puuttuvaa jalkaansa.
“Merenkäynti olisi minulle liian vaarallista.”
“Sinä voit myös jäädä tänne miesteni kanssa. He auttavat sinua. Palaamme muutamassa kuunkerrossa, ja tämän vannon kaikkien jumalten kautta” , Hjallbjörn sanoi jokaista sanaa painottaen.
“Mitä lapsi haluaa?”

Ranghild oli esittänyt kysymyksen, ja katsoi nyt Ylvaa. Kaikki, jopa ne hurjat muukalaiset, katsoivat häntä, pientä näpistelijää, äpärälasta, pikku rääväsuuta.
“Minä haluan mennä”, Ylva kuuli sanovansa, sillä se oli totuus. Hän halusi merille, hän halusi uusille maille.... Hän halusi nähdä kaiken ja enemmän.

“Siis niin tehdään”, Keiho hymyili ja nyökkäsi. Ylva halasi isäänsä ja katsoi uhittelevasti sotureita.
Pian hän matkaisi halki merten, hän selviäisi talvesta, heillä olisi ruokaa.
Heillä olisi toivoa.