Toivoa kirjallisuudesta: Virpi Hämeen-Anttilan kirjasuositus
Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.
- Virpi Hämeen-Anttila, kirjailija
- Tuotanto: lukuisia romaaneja, käännöksiä ja tietokirjoja, muun muassa Suden vuosi (2003), Perijät (2006), Toisen taivaan alla (2010), Tapetinvärinen (2012), Yön sydän on jäätä (2014) ja Kuka kuolleista palaa (2016)
- Ajankohtaista: Uusi romaanini, Björk-sarjan neljäs osa Koston kukat ilmestyy toukokuun toiseksi viimeisellä viikolla. Kulunut vuosi on ollut ahkeraa työtä: vasta tammikuussa tuli ulos edellinen kirjani Villa Speranza. Nyt suuntaan kohti kesää, joka on minulla aina aiheiden hautomisen aikaa.
- Suhteeni kirjastoon: "Kirjasto on toinen kotini. Rakastan kirjastoja: enhän voi omistaa kaikkia kirjoja, jotka tahdon lukea, vaikka paljon minulla on itsellänikin. Olen käyttänyt kirjastoja niin pienestä kuin muistan. Ne ovat aina tuntuneet turvallisilta ja lämpimiltä paikoilta. Kun istun ja otan kirjan käteen, siirryn toiseen maailmaan. Se kokemus on ollut minulle vapauttava ja rikastuttava. En taida koskaan pystyä maksaa takaisin valtavaa henkistä velkaani kirjoille ja kirjastoille, mutta ylistän niitä aina kun pystyn!"
”Aatelismies Michel de Montaignen Esseitä on kirjoitettu 1580-luvulla, ja sitä pidetään maailman ensimmäisenä esseekirjana. Montaigne oli kiinnostunut oudoista anekdooteista, omituisista tapauksista ja erikoisista eläimistä. Hän pohtii esseissään eri ilmiöitä ja miettii, mitä ne mahtavat tarkoittaa. Kirjan viehätys ja voima on siinä, että se suorastaan ahmii elämää.
Kirja koukutti minut heti, kun avasin sen. Kirjoittaja on minulle kuin kaveri. Tunnen häneen suurta sielunkumppanuutta, ja 500 vuotta katoaa väliltämme. Näen mielessäni hänet kirjoittamassa tornissaan ja sen, miten hän nostaa katseensa ja puhuu. Kirja on minulle elämänkumppani. Luen sitä uudelleen ja uudelleen, avaan sen ja luen kannibaaleista tai kissoista, ja tuntuu kuin tapaisin vanhan ystävän pitkästä aikaa.
Olin omituinen lapsi. Minulla ei ollut kavereita, ja seurustelin lähinnä kirjojen kanssa. Topeliuksen Välskärin kertomukset olivat tavallisimmasta päästä lukemisiani. Intohimonani olivat erityisesti tietosanakirjat. Minua ilahdutti, että siellä oli kaikki maailman tieto sekaisin. Samaa rönsyilyä on Montaignen kirjoituksissa. Kaikkein eniten minua esseissä puhutteli kommunikaatio. Olin lapsena kamalan yksinäinen enkä osannut puhua muiden lasten kanssa. En uskaltanut avata suutani, vaan olin mykkänä pitkiä aikoja. Kommunikaation puutteesta syntyy toivottomuus. Sitten tulee tuollainen tyyppi, joka ymmärtää ihan kaikkea – mitä oudompaa, sitä parempi. Montaigne on myös iloisesti ristiriidassa itsensä kanssa ja muuttaa mieltä sitä mukaa, kun asiat tulevat eteen. Hän kyseenalaistaa kaiken ja ennen kaikkea itsensä. Hänen tyylinsä on paikoin lähes juoruileva, ja hän suhtautuu terveen epäkunnioittavasti kaikkeen.
Montaigne on älykäs, suvaitsevainen, moderni ihminen – modernimpi kuin nykyajan ihminen, vaikka toki hänellä on myös aikaan sidottuja konservatiivisia asenteita. Ikäviä asioita tai ihmisiä hän vältti väistämällä ja neuvottelemalla. Tämä ajatus on hyödyllinen ihmisille kaikkina aikoina.
Kasvoin 60- ja 70-luvulla mustavalkoisessa ja ankeassa kulttuurissa, ja oman surullisen lapsuutensa vammauttama isäni ei pitänyt siitä, että nauretaan ja ilmaistaan tunteita. Lapsena koin, etten kelpaa enkä uskalla olla oma itseni. Siksi oli niin vapauttavaa kohdata tämä kirjailija, joka iloisesti julistaa, että hän on keskinkertainen ihminen, jolla on huono muisti ja joka ei osaa mitään. Hän kertoo vilpittömästi ja rehellisesti oudoistakin ajatuksistaan ja teoistaan. Hän uskalsi olla epätäydellinen mutta mahdottoman rakastettava ja inhimillinen ihminen.
Montaigne eli aikana, jolloin oli verisiä sotia ja sodan kintereillä riehui rutto. Hänen kuudesta lapsestaan kuoli viisi. Montaigne kärsi viimeiset vuotensa ja tiesi, millaista on olla sairas. Elämä ei ole oikeudenmukaista, mutta sen voi tehdä itselleen merkitykselliseksi. Koen kirjassa lohdulliseksi, että vaikka kaikki muu voidaan viedä, ei sitä, mitä on pään sisällä. Montaigne saa iloa siitä, että istuu huoneessaan, ajattelee ja muistelee. Oma pää on aarrearkku, ja lohtu ja merkitys voivat löytyä sieltä. Kirjailija oli aikaisemmin taistellut oman kuolemanpelkonsa kanssa, kunnes oli lähellä kuolemaa ja totesi, ettei sitä kannata miettiä: eletään sen sijaan. Hän ajattelee, että ei pidä antaa kuolemalle ja surulle enempää painoa kuin niillä luonnollisesti on. Kirjasta pulppuaa voimakas elämänhalu, ja Montaigne torjuu myös filosofiasta ne puolet, jotka ovat elämälle kielteisiä. Tuntuu, että kirjoittaminen on ollut hänelle terapiaa tai pakoa todellisuudesta.
Olen itse aloittanut elämäni toivottoman pessimistisenä ja synkkänä ihmisenä ja tullut toisenlaisena ulos. Minulla oli ahdistava lapsuus ja tuskainen nuoruus, mutta nyt olen iloinen keski-ikäinen. Suuri syy tähän on kirjoittamisella ja lukemisella, jotka ovat estäneet käpertymästä kurjuuteen ja masennukseen. Kirjasta voi löytää oman riivaajansa ja manata sen lukemalla ulos. Minulla on ollut pään sisällä paljon paholaisia, joita olen manannut pois taiteen avulla.”
Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa.
Lue lisää
Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.
Teksti: Iina Soininen
Kuva: Otava / Mirva Kakko