Toivoa kirjallisuudesta: Esko Valtaojan kirjasuositus
Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.
”Löydän toivoa kaikista kirjoista. Kun minun piti valita yksi kirja tähän tilaisuuteen, olisin voinut vetää hyllyni 7 000 kirjasta esiin melkein minkä tahansa, koska jokainen niistä on joskus antanut minulle elämänvoimaa, ajanvietettä, viihdytystä, toivoa tai opetusta, kukin vähän erilaisin painottein. On vähän noloa tunnustaa, että en lue oikeastaan ollenkaan kaunokirjallisuutta. Se on ulkoistettu vaimolle, joka lukee Finlandia-palkitut ja muut vastaavat ja tärkeimmät käännökset. En ole koskaan saanut tavallisesta realistisesta kaunokirjallisuudesta mitään irti, mutta vika on minussa eikä realistisessa kaunokirjallisuudessa. Luen jonkin verran scifiä ja fantasiaa, koska se potkii aivoja ajattelemaan ja johtaa niitä uusille urille, mutta tietokirjallisuus kiehtoo minua eniten. Jos haluan mennä vähän irrottelun puolelle, luen runoutta. Sitä löytyy kotikirjastosta kymmenen metriä.
Waldenissa 1800-luvulla elänyt Henry James Thoreau kirjoittaa niistä kahdesta vuodesta, jotka hän vietti vaatimattomassa mökissä metsän keskellä. Hän tavoitteli yksinkertaistusta, turhasta luopumista ja tärkeään keskittymistä. Olen lukenut tuskin mitään kirjaa kahdesti elämässäni, mutta Walden on poikkeus. Olen lukenut sen ensin ruotsiksi, sitten vanhemman suomennoksen, uudemman suomennoksen ja englanninkielisen version uudestaan ja uudestaan, ja ehkä ensi kesänä luen sen jälleen kerran viiden vuoden tauon jälkeen. Waldenin ajatukset ovat jääneet yhdeksi kantavaksi voimaksi elämässäni. Siteeraan Thoreauta monissa omissakin kirjoissani.
Muistan erittäin selkeästi, kun tutustuin tähän kirjaan. Kaikesta lukemisestani huolimatta minulla oli enemmän aukkoja kuin sivistystä, kun tulin 18-vuotiaana Turkuun opiskelemaan. Toisen opiskeluvuoden keväällä ensimmäinen tyttöystäväni Ulla mainitsi Waldenin ja lainasi sen minulle. Kirja teki minuun järisyttävän vaikutuksen. Silloin 60–70-luvun vaihteessa luonnonsuojelu ja vastuu luonnosta eivät olleet itsestään selviä asioita. Nämä ajatukset tulvivat 19-vuotiaaseen luontooni.
Thoreau oli individualistinen ja korosti ihmisen velvollisuutta ottaa selvää asioista ja syventyä omaan elämäänsä. Kirjassa on paljon nykyään muodikasta mindfulnessia, ollaan hiljaa ja fundeerataan eikä juosta pää kolmantena jalkana. Tätä Thoreau omien sanojensa mukaan tavoitteli. Häneen tutustuessani minua kiehtoi erityisesti vapaus. Koko elämäni ajan olen tavoitellut vapautta tehdä ja ajatella juuri niin kuin koen tärkeäksi, ja juuri sellaista vastuullista vapautta Thoreau korostaa. Kirjassa tätä ei kerrota, mutta hänet muun muassa heitettiin putkaan, koska hän ei ollut maksanut veroja. Thoreau ei voinut hyväksyä, että Capitol-kukkulan edessä ihmisiä myytiin ja ostettiin kuin karjaa, ja protestiksi hän jätti verot maksamatta. Tämän jälkeen hän kirjoitti esseen On civil disobedience eli ’siviilitottelemattomuudesta’, ja se taisi olla ensimmäinen kerta, kun termiä käytettiin millään kielellä.
Minun on ollut hyvin helppoa kirjoittaa, kustantajani antaa minulle vapaat kädet enkä muuhun suostuisikaan. Kirjani ovat olleet myynti- ja arvostelumenestyksiä alusta alkaen. Thoreau eli vähällä rahalla saadakseen vapauden kirjoittaa ja sanoa mitä tahansa. Hän uskoi itseensä ja oli individualistina hyvin pitkällä edellä aikaansa. Sata vuotta myöhemmin hän olisi lyönyt itsensä paljon nopeammin läpi kuin 1800-luvulla. Hänen maineensa alkoi kasvaa vasta hänen kuolemansa jälkeen. Waldenin tuhannen kappaleen painoksesta kustantaja kiikutti 970 kappaletta Thoreaun mökkiin, kun ne eivät menneet kaupaksi. Ei voi kuin ihailla, kuinka voimakas on ollut usko ja vakaumus omaan sanomiseen ja oman ajattelun tärkeyteen. Jos todella perehtyy ja käyttää vapauttaan ja mahdollisuuttaan ja syventyy asioihin, silloin pitäisi uskaltaa luottaa omiin ajatuksiinsa ja toimia niiden mukaan. Ei niin, että mennään jonkin ideologian mukaan tai muodostetaan mielipide somesta luetun perusteella ja aletaan huutaa lisää somessa, vaan mennään vaikka sinne mökille ja mietitään kaksi vuotta, miten ne asiat ovat. Harvalta se ehkä onnistuisi, ei minultakaan. Mutta kyllä me osaamme ajatella ja meillä on velvollisuus ajatella. Vain sillä tavalla pääsemme kiinni todelliseen elämään.
Thoreaun elämä metsässä kuulostaa sangen karulta. Pesupäivänä hän siirsi vähät tavaransa ulos rakentamastaan lautamökistä, joka oli kooltaan 3 x 4,5 metriä, heitti lattialle hienoa hiekkaa ja sen päälle vettä ja harjasi hiekat ulos ovesta. Siitä sain aina rohkeutta ja voimaa, kun yritin siivota kämppääni Turun ylioppilaskylässä. Thoreau eli metsässä kaksi vuotta ja kirjoitti kirjaa noin kymmenen vuotta, joten Waldenia ei voi pitää päiväkirjana. Thoreauta on myös yritetty vetää jalustalta ja todettu, että ei hän niin metsässä oikeastaan asunut vaan eli toisten kustannuksella vipaten. Ihan mökin vierestä kulki rautatie, eikä se siis ollut ihan sitä, mitä suomalainen ajattelee korpena, ei edes 1800-luvun Amerikan mittakaavassa. Thoreaussa oli myös peräkammarin poikaa. Hän esimerkiksi meni syömään kotiinsa, kun ei viitsinyt laittaa ruokaa tai rahaa säästääkseen. Hänessä on myös taipumusta nalkuttamiseen ja välillä menee saarnan puolelle, tunnistan tämänkin vian itsessäni erittäin hyvin.
Hänen askeettisuutensa oli tarkkaan rajattua. Se teki minuun vaikutuksen opiskelijana. Heitin 18 neliön opiskelijayksiöstäni kaikki huonekalut pois ja laitoin lattialle kaislamaton. Minulla oli vain patja ja muutama tyyny, joilla istuin. Vieraani vihasivat, kun joutuivat istumaan lattialla jalat ristissä. Mutta olen Thoreaun tapaan aika huono askeetikko, sillä minulle maistuu välillä grillimakkara ja hörppy viskiä. Thoreau olisi itse ollut ärtyneen huvittunut yrityksistä nostaa hänet jalustalle. Hän ei yrittänyt olla elämisen esikuva tai profeetta vaan hän toivoi, että ihmiset olisivat kuunnelleet mitä hänellä on sanottavana. Thoreau oli turhan totinen minuun verrattuna, mutta hänen kepeän tarkka filosofinen tyylinsä houkutti ja miellytti minua heti. Siitä kuuluu vilpittömyys ja tulee tunne, että siinä todellakin istuu äijän itsensä kanssa juttelemassa. Vaikka kirja on nuoremmalle sukupolvelle tyyliltään vanhahtava, koen sen nykyaikaisemmaksi kuin muut 170 vuoden takaiset kirjat.
Thoreau halusi upottautua luontoon ja olla osa sitä. Se oli osa hänen elämänkokemustaan. Hän olisi halunnut saada enemmän arvostusta luonnontuntijana ja toivoi, että hänen päiväkirjoistaan tulisi luonnontieteellisiä tutkimuksia, mutta hän ei koskaan päässyt sitä tekemään. Rakastan luonnossa olemista, mutta en ole itse luontoihminen. Mökille mennessäni päätän aina Thoreaun hengessä, että nyt opettelen lopultakin tunnistamaan linnut, jotka täällä visertävät. Vaikka kuinka yritän ja käytän lintukirjoja ja ääninäytteitä apuna, täytyy lopulta todeta, että olen löytänyt tieteelle tuntemattoman lajin. Tuntemukseni on parhaimmillaan Kajaanin Prisman kalatiskillä. Lohduttaudun sillä, että Thoreaukin sepitteli omiaan välillä.
Luonnon ja maailman näkeminen ihmisen peilinä on vanha ajatus Montaignen esseistä 1500-luvulta, ja tätä ajatusta Thoreaukin viljelee. Suomeen tämän tyylinen ajattelu on tullut kovin hitaasti, enkä juuri löydä sitä suomalaisesta kirjallisuudesta. Ehkä olemme vielä liian lähellä metsää. Täältä löytyy vaikka kuinka monta metriä eräkirjoja, näitä tulee kymmenittäin joka vuosi, eikä siinä ole mitään pahaa. Mutta sellainen luontoajattelu, jossa ihmistä peilattaisiin luonnon kautta, ei ole vieläkään Suomeen saakka ehtinyt. Ei yks kaks tule montakaan suomalaista kirjaa mieleen, joissa mentäisiin mökille ja fundeerattaisiin, katsottaisiin itseä luonnon ja maailman peilistä. Luonnonfilosofia on harvoin sellaisessa osassa kuin Thoreaulla on. Olen itsekin miettinyt, olisiko tämä mahdollinen kirjan aihe.
Vaikka Thoreausta puhuttiin Waldenin erakkona, hän ei kääntänyt maailmalle selkäänsä vaan kirjoitti tavallisille ihmisille, välillä saarnaten heitä näkemään maailman ihme ja omat mahdollisuutensa ja lopettamaan oravanpyörässä liikkumisen. Hän uskoi maailman tulevaisuuteen ja ihmisiin, vaikka välillä tuskastuikin heihin. Myös omissa kirjoissani tämä usko ja luottamus ihmisiin tulee esille. Emme ole ’perisyntisiä saatania kurjia’, vaan pohjimmiltaan ihan kelpo kolmansia simpansseja, joissa on potentiaalia vaikka mihin. Thoreau oli sitä mieltä, ja mikä minä olen häntä vastaan väittämään.”
Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa.
Lue lisää
Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.
Teksti: Iina Soininen
Kuva: Siiri Viinikainen