Piirikirjastosta moderniksi oppimisympäristöksi: Leppävaaran kirjastopalvelut 1920-luvulta uudelle vuosituhannelle

Suomen ensimmäiset yleiseen käyttöön tarkoitetut kirjastot perustettiin kirkkojen yhteyteen.
Espoossa ensimmäinen tällainen kirjasto perustettiin Espoon kirkolle 1850 – 1860 -luvuilla. 1868
kuntakokous asetti komitean laatimaan kirjastolle ohjesääntöä. Näin kirjaston toiminnasta tuli
Espoossa virallisempaa kuin monessa muussa naapurikunnassa. Espoossa kirjaston käyttö oli myös alusta alkaen maksutonta. Kirjaston toiminta perustui hyväntekeväisyyteen eli kirjat tulivat
kokoelmaan lahjoituksina ja työ tehtiin palkatta. Kunnallinen laitos kirjastosta tuli1922.

Kirkolla sijainneen ”alkukirjaston” lisäksi Espoossa oli 1920-luvulla kaksi piirikirjastoa, toinen Kauklahdessa ja toinen Leppävaarassa. Piirikirjastot toimivat täysin itsenäisesti. Siitä, koska Leppävaaran piirikirjasto aloitti toimintansa, ei ole tietoa. 1920-luvulla piirikirjasto sijaitsi Albergan suomenkielisellä kansakoululla, ja sen kokoelma oli kokonaan suomenkielinen. Tässä vaiheessa kirjasto tarkoitti alakansakoulun eteisaulan kahta kirjakaappia, myöhemmin kirjakaapit siirrettiin koulun voimistelusaliin. Vaikka Leppävaaran piirikirjasto olikin suomenkielinen, oli Espoon kirjastolaitoksen virallinen kieli ruotsi.
 

Kaksi kieltä – kaksi kirjastoa
 

Kirjastolautakunta päätti 1937 jakaa kirjastolaitoksen kahtia, ruotsinkieliseen ja suomenkieliseen kirjastoon. Tämän päätöksen myötä Leppävaaran piirikirjastosta tuli Espoon suomalainen kantakirjasto. Ensimmäiseksi kantakirjaston hoitajaksi valittiin ylioppilas Lauri Hintsanen, joka kuitenkin joutui sotaan ja kaatui rintamalla vuonna 1941. Sodan aikana kirjasto oli ajoittain suljettunakin, koska koko koulurakennus oli puolustusvoimien käytössä. Lauri Hintsasen jälkeen kirjaston hoidosta vastasivat vuorollaan rouvat Dorotea Olsonen ja Mirjami Vaaja, molemmat sivutoimisina.

Ruotsinkielinen piirikirjasto eli Albergan kirjasto perustettiin 1946 Thorstorpiin. Aloitteen kirjaston perustamisesta teki Hembygdens Vänner -niminen yhdistys ja yhdistyksen oma kirjakokoelma liitettiin perustettavaan kirjastoon. Ruotsalainen kirjastolautakunta halusi siirtää kirjaston Mäkkylän uudelle koululle, mutta yhdistys ei muuttoon suostunut. Niinpä Mäkkylään perustettiin oma ruotsinkielinen piirikirjasto.

Ensimmäisen oman huoneistonsa suomalainen kantakirjasto sai 1955 Leppävaaran terveystalon kellarista. Huoneisto käsitti kolme huonetta, 120 m². Siinä oli erillinen henkilökunnan työhuonekin, jota kuitenkin ilmeisen kuvaavasti kutsuttiin nimellä ”arbetsburk”. Pääkirjaston hoitajana työskennellyt Maj-Lis Viio muistelee, että ”työhuoneessa mahtui juuri ja juuri syömään, ei muuta, mutta asiakkaat olivat mukavia”.

 

Kahdesta yksikielisestä yhdeksi kaksikieliseksi
 

Uusi kirjastolaki tuli voimaan 1962 ja seuraavana vuonna Espoosta tuli kauppala. Kirjastolaki vaikutti selkeästi kirjastotoimen kehittämiseen. Valtionavun saamiseksi edellytettiin tietty määrä kirjastoammatillisia työntekijöitä, tarkoituksenmukaisia kirjastotiloja, jotka olivat yksinomaan kirjastokäytössä ja myös kirjastotilojen aikaisempaa pidempiä aukioloja.

Kirjastolaitokseen perustettiin kirjastonjohtajan virka ja palkkiopohjalta toimineista kirjastonhoitajista tuli sivutoimisia kunnan työntekijöitä. Uutta kirjastonjohtajan virkaa hoiti sijaisena rouva Raija-Liisa Sire noin vuoden verran, kunnes kirjastolaitos sai ensimmäisen varsinaisen johtajansa, maisteri Urpo Lehtosen. Näin pääkirjaston henkilökunta siis kasvoi kahteen henkeen. Urpo Lehtonen hoiti kirjastonjohtajan virkaa vuosina 1963 - 1988.

Uusi laki edellytti Espoon kahden kirjastolaitoksen yhdistämistä kaksikieliseksi kauppalankirjastoksi yhden lautakunnan alaisuuteen. Espoolaisten kirjastolaitosten yhdistämistä kuvaa mm. Helsingin Sanomat 25.2.1965 näin: ”Enää ei tarvita samassa lainaussalissa kahta eri virkailijaa, kahta kortistoa ja kahta tiskiä vain kielierojen vuoksi.”

Leppävaaran suomalainen kantakirjasto nimettiin uuden kirjastolaitoksen pääkirjastoksi. Pääkirjastoon yhdistettiin Mäkkylän ruotsinkielinen piirikirjasto, joka todellisuudessa tarkoitti lukittavaa kirjakaappia koulun eteishallissa ja 400 kirjaa. Näin pääkirjastosta tuli kaksikielinen. Suomenkieliset kirjastot olivat edelleen Lintuvaarassa ja Viherlaaksossa, ruotsinkieliset taas Albergan kirjasto Thorstorpissa ja Kilo-Gröndalin kirjasto. Albergan kirjaston kokoelma yhdistettiin pääkirjastoon 1967. Lainausasemia eli muutamien kymmenien kirjojen kirjalaatikoita oli Jupperissa ja Dahlsvikissa (Laaksolahdessa). Lainausasemia ei uusi laki enää tuntenut, vaan
myöhemmin ne korvattiin kirjastoautopysäkeillä.

Tilat ensimmäisenä kiireellisyysjärjestyksessä

Terveystalon kellari oli aivan liian ahdas voimakkaasti kasvavan kauppalan pääkirjastoksi. Vastoin kirjastolain ”yksinomaan kirjastokäytössä” -ehtoa tiloissa toimi myös sosiaalihuoltajan vastaanotto, joka kuitenkin sai kirjastolautakunnalta pyynnön siirtyä muihin toimitiloihin 1962. Edellisellä vuosikymmenellä Suomen kirjastotarkastajat olivat normittaneet asianmukaiset kirjastotilat käsittämään lainaustilan lisäksi kirjavaraston, työhuoneen (jos suinkin mahdollista), kirjoitussopen sekä erillisen tilan lasten ja nuorten aineistolle. Näitä ehtoja siis lähdettiin Espoossakin täyttämään. Leppävaaraan suunniteltiin kirjaston, kauppakoulun ja työväenopiston yhteisrakennusta.1963 kirjastolautakunta ehdotti, että hankesuunnitelmaa ryhdyttäisiin pikaisesti toteuttamaan.

Kirjaston huonetilaohjelma oli 500 m², ja jo vuotta myöhemmin pohjoismaisiin normeihin vedoten tilaohjelmaa laajennettiin 730 – 870 neliöksi. Lopulta kirjasto toteutettiin kokonaispinta-alaltaan 2 600 neliöisenä. Uuden rakennuskompleksin suunnittelijoiksi valittiin arkkitehtiveljekset Timo ja Tuomo Suomalainen. He olivat suunnitelleet jo Temppeliaukion kirkon, mutta kirjastoja he eivät olleet suunnitelleet aiemmin. Suunnitteluvaiheessa kirjastonjohtaja matkusti arkkitehtien kanssa paljonkin eri puolilla Suomea tutustumassa kirjastoihin.

- Kun arkkitehdin kanssa rakennusta kehiteltiin, vaihdoin aina suurempaan, lähes kaksinkertaistin kylmästi valtuuston päätöksen, joka jossakin vaiheessa oli 1 500 m², kertoo Urpo Lehtonen.

Kun elämä terveystalon kellarissa kävi mahdottomaksi, vuokrasi kirjastotoimi lisätilaa Sotainvalidien Leppävaaran seudun osasto ry:n tiloista Laajalahdesta. Tässä kiinteistössä toimi jo entuudestaan Laajalahden kirjasto. Näihin lisätiloihin sijoitettiin kirjastonjohtajan tila, kirjaston toimisto, kirjojen luetteloimistila sekä kirjakauppojen ja kirjansitomoiden kirjalähetysten purkamisja järjestelytila. Erityisen hyvänä pidettiin vuokratilan keittiötä, johon saatiin sijoitetuksi kirjastokorttien monistustila ja keittiön isot pöydät soveltuivat hyvin korttien järjestelyyn. Vuokran lisäksi kirjastolla ei ollut rahaa kalusteisiin. Sotainvalidien veljeskunta onneksi luovutti kirjaston käyttöön pöydän ja tuoleja, sekä rakensi väliseinän, jolla johtajalle saatiin oma työhuone. Puhelinta johtajalla ei ollut – se olisi ollut liian kallis hankinta.

Pääkirjastohanke oli monipolvinen. Aloitteen hankkeesta oli tehnyt läänin kirjastotarkastaja Sarkola 1960-luvun alussa, ja piirustukset olivat valmiit 1966. Syksyllä 1968 opetusministeriö hyväksyi rakennuslupa-anomuksen, mikä oli ehto valtionavun saamiselle rakentamiskustannuksiin. Hanke oli Kouluhallituksen kiireellisyysjärjestyksessä ensimmäinen, mutta Espoon kauppala ei rakennuslupaehtoihin vedoten halunnut ottaa lupaa vastaan. Kirjastolautakunta esitti kuitenkin vuosittain rakennuslupa-anomuksen uudistamista. Lopulta rakennuslupa saatiin 1971. Espoossa kaikki eivät olleet vakuuttuneita kirjaston tarpeellisuudesta. Jopa kauppalan kamreeri epäili, tarvitaanko Espoossa omaa kirjastolaitosta – espoolaisethan ovat tottuneet käyttämään Helsingin hyviä kirjastoja. Silloinen Töölön sivukirjastokin oli juuri sopivan lähellä linja-autoasemaa.

Kuin huipennuksena vaikealle pääkirjastohankkeelle tuli Leppävaaran alueliitosesitys eli aluetta esitettiin liitettäväksi Helsinkiin. Toteutuessaan alueliitos olisi merkinnyt upouuden pääkirjaston sekä Lintuvaaran ja Laajalahden sivukirjastojen luovuttamista Helsingille. Marraskuussa 1972 – pääkirjaston siis jo auettua – lautakunta ”oikeutti kirjastonjohtajan ja puheenjohtajan yhdessä laatimaan lausunnon, jossa jyrkästi torjutaan esitetyt alueliitokset kirjastotoiminnan kannalta katastrofaalisina”. Myöhemmin alueliitosesitys raukesi.

Lopulta uudesta kirjastosta tuli saman kokoinen kuin silloinen uusi Töölön sivukirjasto. Valtionavut olisivat mahdollistaneet suuremmankin pääkirjastorakennuksen, kouluhallituksen arkkitehdin lausunnon mukaan ”kirjastorakennus ei ole pinta-alaltaan lähelläkään Espoon kokoiselle kunnalle valtionavuin rakennettavaksi hyväksyttävää enimmäispinta-alaa”. Kirjastolautakunta piti kuitenkin tärkeänä, ettei kaikkea kirjastokapasiteettia tuhlata yhteen kauppalan neljästä aluekeskuksesta. Muihin aluekeskuksiin suunniteltiin edelleen suurehkoja kirjastorakennuksia ja myös näille hankkeille haluttiin valtionapua.
 

Raju kasvu täytti avaran kirjaston
 

Uusi kirjastorakennus avattiin kahdessa erässä; lokakuussa 1972 avattiin muu kirjasto, musiikkiosasto puoli vuotta myöhemmin keväällä 1973. Erityisesti musiikkiosaston suosio ylitti ennakko-odotukset. Ensimmäisellä viikolla osastolla kävi 1050 asiakasta. Osaston vetonaula olivat levysoittimet ja mahdollisuus kuunnella musiikkia. Levysoittimet olivatkin käytössä keskeytyksettä aamusta iltaan. Kuunteluun tuli varata aika etukäteen ja aikoja annettiin korkeintaan kaksi viikkoa eteenpäin. Kuulokkeet sai kirjastokorttia tai henkilöllisyystodistusta vastaan. Kirjaston alkuaikojen valokuvissa näyttäytyy avara kirjasto, jossa oli paljon tyhjää lattiatilaa ja istuinpaikkoja. Kirjaston silloinen toimistonhoitaja ja myöhempi talouspäällikkö Pirkko Laine muistelee:

- Asutusta ei kirjaston lähellä ollut ollenkaan, mutta tämä ainoa tie - Vanha maantie – kulki siitä ohi. Siinä oli aivan täydet pellot, viljapellot uimahallille ja Kiloon päin ja aivan asumatonta Lintuvaarantielle asti. Siihen oli kai Espoossa totuttu. Oli muutamat keskukset ja Lintuvaarakin oli melkein omakotitaloja siihen aikaan. Ei sieltäkään kovin paljon kirjastonkäyttäjiä tullut, mutta ihmiset kulkivat silloin pidempiä matkoja.

- Tulihan siitä kirjastosta jonkinlainen, mutta käytännössä vasta huomasimme, että siitä tuli kuin jokin Helsingin sivukirjasto suurennettuna - kirjastolaitoksen keskitettyjen toimintojen tiloja ei ollut lainkaan tarpeeksi, muistelee Lehtonen uuden rakennuksen alkua.

Samaa alun vaatimattomuutta muistelee Pirkko Lainekin:

- Silloin 1960-luvulla lähdettiin niin pienestä. Ei osattu kiinnittää huomiota henkilökunnan tiloihin. Pääasia oli, että yleisölle tulee hyvät tilat, eikä ajateltu, että henkilökuntakin kasvaa koko ajan.

Rakennuskannan lisäämisen ohessa kirjastotoiminnan sisältöä kehitettiin. Kurssikirjatarjontaa lisättiin huomattavasti, ja kurssikirjatoimintaan palkattiin jopa kaksi työntekijää. Yhteistyötä koulujen kanssa tehostettiin mm. lainaamalla kouluille ja lastentarhoille kirjasarjoja oheislukemistoksi. Kirjasto ilmoittautui myös Opetusministeriön taidelainaamotoimintaan, mutta kokeilua ei Espoossa koskaan aloitettu. Joka tapauksessa uuden kirjaston taidenäyttelytilassa oli jatkuvasti näyttelyitä, mm. kaupungin taidehankinnat olivat ajoittain näytteillä kirjastossa.

Kokoelma kasvoi nopeasti, avara talo täyttyi korkeilla kirjahyllyillä ja yhä uusia tiloja jouduttiin ottamaan henkilökunnan työtiloiksi. Kolme vuotta uusien tilojen avaamisen jälkeen eli vuonna 1975 tehtiin pääkirjaston yhteyteen rakennettavan lisärakennuksen huonetilaohjelma. Tilaa esitettiin lisää 920 m², vuotta myöhemmin lisätilaksi esitettiin 1420 m² ja seuraavalla vuosikymmenellä jo 2 300 m². Lisätilalle oli tarvettakin, sillä uuden kirjastorakennuksen avaamista seuranneella vuosikymmenellä kirjaston henkilökuntamäärä kasvoi 180 % ja kirjakokoelma 280 %.

Seuraavan vuosikymmenen puolivälissä kävi selväksi, ettei lisärakennus mahdu luontevasti pääkirjastotontille. Kirjastolautakunta esitti lisätilojen vuokraamista Kauniaisista kirjastotoimen hallinnolle, aineiston hankinnalle ja dokumentointityölle. Näiden toimintojen muutto vuonna 1986 mahdollisti pääkirjastorakennuksen kunnostamisen niin, että musiikkiosasto ja tietopalvelu saivat lisätiloja. Näin kirjastosuunnitteluun tuli uusi käänne: pääkirjastoa ryhdyttiin suunnittelemaan Espoon keskukseen ja uuden pääkirjaston avauduttua oli tarkoitus ryhtyä saneeraamaan Leppävaaraan jäänyttä aluekirjastoa. Kumpikaan suunnitelma ei koskaan toteutunut.
 

Kulttuurilaitoksesta informaation välittäjäksi

1960 - 70-luvuilla kirjasto korvasi muita, puuttuvia kulttuuripalveluja. Kirjastossa järjestettiin konsertteja, musiikkiesitelmiä, nukketeatteria ja lastenelokuvia sekä ammattimaisia taidenäyttelyitä. Kirjaston lainauksesta 80 % oli kaunokirjallisuutta, kun nykyisessä kirjastossa tietokirjoja lainataan kaunokirjallisuutta enemmän.

Espoo pyrki nostamaan kirjastonsa statusta kaupungin koon vaatimalle tasolle ja anoi maakuntakirjasto-oikeuksia. Valtioneuvosto myönsi nämä oikeudet Espoon kaupunginkirjastolle 1977. Oikeuksien saaminen tarkoitti uuden maakuntakokoelman – Uusimaa – Nylandica – perustamista ja lisävelvoitteita, mutta myös koko kirjastolaitoksen aseman nostoa. Pelkästään maakuntarakkaudesta ei maakuntakirjaston statusta kuitenkaan haettu, vaan ainakin poliitikoille hakemusta perusteltiin maakuntakirjastojen korkeammalla valtionavulla. Rakennushankkeissa se tarkoitti avustusta 700 lisäneliölle.

Seuraava erikoiskokoelma oli norjalaisen kirjallisuuden kokoelma. Norjalais-suomalainen kulttuurirahasto ajoi Espooseen ”Norjan nimikkokirjastohanketta”. Kokoelman muodostamista tuki Norjan valtio ja Suomen opetusministeriö. Uusi kokoelma avattiin 1982 juhlallisesti Norjan kaupunginhallituksen puheenjohtajan Olli Männikön ja ulkoasiainministeri Per Stenbäckin läsnäollessa. Nykyään Norja-kokoelma on Kivenlahden kirjastossa.

1970-luvulla yhtenäistettiin työmenetelmiä eri espoolaiskirjastojen välillä ja luotiin yhteisiä asiakaspalvelun sääntöjä. Esimerkkinä uusista säännöistä voi mainita myöhästymissakkokäytännön. Ennen vuoden 1975 lautakuntapäätöstä myöhästymismaksuista oli periaatteessa voimassa vuoden 1962 päätös eli 20 markan viikkosakko. Rahauudistuksen jälkeen ei siis uutta päätöstä oltu tehty, ja käytännössä jokainen kirjasto sovelsi omia sakkosääntöjään.

Oma mielenkiintoinen lukunsa on toimistotekniikan ja myöhemmin tietotekniikan kehittyminen ja sen vaikutus kirjastotyöhön. Upouuteen kirjastoon hankittiin suoramonistuslaite sekä elektroninen laskukone toimistoon. Perustyöväline oli kirjoituskone, lainaustapahtumat tallennettiin mikrofilmikameralla filmille. Filmin tiedot siirrettiin reikäkorteille, vuodesta 1980 optisille lipukkeille. Reikäkorteilta ja lipukkeilta ajettiin atk-listaukset myöhästyneistä lainoista, ja listojen perusteella kirjastovirkailijat kirjoittivat käsin myöhästymismuistutukset. Vuosittain koko kaupunginkirjastossa kirjoitettiin 20 000 muistutusta.

Aineisto luetteloitiin kirjoituskoneella luettelointikorteille. Mikäli kirjaa hankittiin yli kahteen kirjastoon, kortit monistettiin tarkoitusta varten kehitetyllä pienellä monistuskoneella ”Lyytillä”. Valmiit kortit piti tietysti aakkostaa ja ”pujottaa” kortistoon oikeille paikoilleen. Yhtä kirjaa kohti luettelointi kortteja saattoi olla jopa 100 kpl, keskimäärin kuitenkin kolmisenkymmentä. Kirjastotyössä oli siis pitkälle 1980-luvulle paljon rutiininomaista ja käsin tehtävää toistuvaa työtä. Vasta tietotekniikan laaja hyödyntäminen on antanut arvoistaan tilaa sisällön tuotannolle ja monimuotoisemmalle asiakaspalvelulle. Voitaneen sanoa, että vanhasta ja vahvasta ammatillisesta perustasta huolimatta 2000-luvun kirjastotyö on lähes eri ammatti kuin työ kirjastoissa 20 - 30
vuotta sitten.

Tietotekniikan käyttöönotto lainauksenvalvonnassa oli vuosien projekti ja se tehtiin pääkaupunkiseudun neljän kunnan yhteistyönä. Tietotekniikka paransi myöhässä olevan aineiston seurantaa, mutta merkitsi myös työvoiman käytön järkevöittämistä ja palvelukyvyn paranemista. Järjestelmäprojekti tarkoitti kaiken aineiston tallentamista tietokantaan, aineisto myös tarroitettiin – itse asiassa useampaankin kertaan. Kaikki tämä työ kesti vuosia ja Leppävaarassa eräajopohjaiseen tietokoneaikaan siirryttiin vasta 1980-luvun puolivälin jälkeen.

Eräajojärjestelmän käyttöönoton jälkeen ryhdyttiin suunnittelemaan pääkaupunkiseudun kirjastojen integroitua tosiaikaista kirjastojärjestelmää, joka sisälsi luetteloinnin, hankintarutiinit ja aineistotietokannan. Monipolvisen ja raskaan suunnittelun jälkeen uusi Plussa-järjestelmä otettiin käyttöön 1994. Vuosituhannen vaihteessa oli jälleen vuorossa kirjastoteknologian vaihdos. Nyt siirryttiin Internet-pohjaiseen HelMet-järjestelmään, joka  mahdollistaa mm. asiakkaiden kauan toivomat sähköiset etäpalvelut.

1980-luvun puolivälissä kirjastoajattelu muuttui nykyaikaiseksi. Kirjaston tehtäväksi katsottiin entistä enemmän tiedonvälitys ja informaatiotehtävä. Kulttuurin ohella ryhdyttiin puhumaan kirjaston tietoyhteiskuntatehtävästä. Kirjojen, lehtien ja LP-levyjen rinnalle tuli yhä uusia tallennusmuotoja: cd-levyt, videot, cd-rom-levyt ja dvd-tallenteet. Kirjastoa ryhdyttiin kehittämään asiakaspalveluorganisaatioksi. Kirjasidonnaisesta kulttuurilaitoksesta alkoi kehittyä moderni kirjasto, informaatiota ja monimuotoista aineistoa tarjoava palvelulaitos.

 

Moderni oppimisympäristö Selloon
 

1990-luvun lopulla espoolainen kirjastotilojen suunnittelu palasi juurilleen 1960-luvun aluekirjastoajatteluun. Kirjasto luopui pääkirjastosuunnittelusta, ja Leppävaaran ahtaan ja huonokuntoisen rakennuksen tilalle esitettiin modernia, tietoyhteiskunnan haasteita vastaavaa aluekirjastoa. Kirjaston mitoitus tehtiin opetusministeriön ohjeiden mukaisesti 100 m²/1000 asukasta. Tässä vaiheessa Leppävaara oli kasvanut yli 50 000 asukkaan ”pikkukaupungiksi”, eli yhtä suureksi kuin koko Espoo tullessaan kauppalaksi. Suureksi oli kasvanut myös pienen piirikirjaston kokoelma: 1960-luvulla kirjoja oli muutama tuhat ja 40 vuotta myöhemmin niteitä kaikkiaan 220 000, joista kirjoja 170 000.

Tietoverkkojen ja Internetin kehittyminen toivat uudet vaateet kirjastotoiminnalle. Kun informaation välitys yhä suuremmassa määrin siirtyi sähköiseksi, odotti valtionhallinto yleisten kirjastojen pystyvän vastaamaan tähän haasteeseen. Kirjastojen yhdeksi yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi tuli kuntalaisten tietoyhteiskuntataitojen kehittäminen. Kirjaston pitää tarjota monimuotoisen kokoelman lisäksi yhteyksiä, työasemia ja opastusta uusien sisältöjen ja työvälineiden käyttöön.

Uuden Leppävaaran aluekirjaston hankesuunnitelma hyväksyttiin kaupunginhallituksessa 1998 ja sopimus kirjaston toteuttamisesta Leppävaaran Liikekeskus Oy:n kanssa tehtiin marraskuussa 2000. Kaupunginvaltuusto päätti kirjaston toteuttamisesta vuokratiloihin, ja vuokrasopimus liikekeskuksen kanssa tehtiin 20 vuodeksi. Kirjaston lopullinen toteutuspinta-ala on 5 800 m², johon kuuluvat mukaan myös yhteispalvelupisteen ja kuluttajaneuvonnan tilat.

Uudesta kirjastosta luotiin moderni oppimisympäristö, ja toisaalta oleskelunkin mahdollistava kulttuurinen tila. Laajan kokoelman lisäksi kirjastossa on 100 asiakastyöasemaa, mikroluokka tietoyhteiskuntataitojen opetukseen, lukusali, mikrofilmien lukutila, ryhmätyöhuoneita, näyttelytila, monitoimitila, musiikkistudio, Uusimaa-kokoelma sekä henkilökunnalle työ- ja sosiaalitiloja. Uutuutena kirjasto perusti Pointin – nuorten osaston – palvelemaan 13 – 20-vuotiaita asiakkaitaan. Tämä ratkaisu on saanut Suomessa jo seuraajiakin.

Avajaispäivästä lähtien Leppävaaran aluekirjasto – Sellon kirjasto – osoitti osuneensa oikeaan saumaan. Avajaispäivänä asiakkaita oli yli 7 000, muuten päivittäinen asiakasmäärä on vakiintunut 3 500 asiakkaaseen. Pääkaupunkiseudun neljän kaupunginkirjaston toimintaverkossa Sellon kirjasto oli ensimmäisestä kuukaudesta lähtien pääkaupunkiseudun vilkkain. Kuukausittain lainauksia on yli 100 000 ja asiakkaita 70 000. Syrjäisestä Leppävaaran piirikirjastosta – laajennetusta Helsingin sivukirjastosta – on tullut yksi pääkaupunkiseudun keskeisimmistä kirjastotiloista.

Liisa Savolainen

LÄHTEET JA EI-JULKAISTU AINEISTO

Heinemann Laila, Espoon kirjaston historia, [1988]
Kirjastolautakunnan pöytäkirjat 1962 – 1988, Espoon kunta, Espoon kauppala, Espoon kaupunki
Lukuset 1973 - 1993, Espoon kaupunginkirjaston henkilöstölehti

HAASTATTELUT

Laine Pirkko, talouspäällikkö 1967 – 1993, haastattelija Tuovi Määttänen 2.4.2004
Lehtonen Urpo, kirjastonjohtaja 1963 – 1988, haastattelija Tuovi Määttänen, 22.3.04

*   *    *

Liisa Savolaisen julkaisu vuodelta 2003, jolloin hän oli Espoon kaupungin palveluksessa. Hän toimi mm. projektipäällikkönä, kun kirjasto muutti Sellon kauppakeskukseen.